Jyväskylän seurakunnan toiminta on järjestettävä nuorten eli tulevaisuuden mukaan

Kun 60-luvulla opiskelimme teologisessa tiedekunnassa, ihailimme Jyväskylän kaupunkiseurakuntaa. Kasvavien kaupunkien seurakunnat olivat yleensä lähteneet seurakuntajakojen tielle. Se tie kasvatti hallintomenoja ja rakensi hallinnollisia esteitä. Toisin oli Jyväskylässä, jossa lähdettiin toteuttamaan uudenlaista seurakunnan toimintaa ihmisten elämänmuodon mukaisesti. Seurakunta jaettiin piireihin. Niihin palkattiin piirikappalaiset ja keskelle asutusaluetta rakennettiin monitoimiseurakuntakeskus. Se sopi hyvin elämänmuotoon: siihen aikaan kuljettiin jalan tai polkupyörällä niin kirkkoon kuin työpaikallekin. Usein alueella asuikin etupäässä lähellä olevan työpaikan työntekijöitä. Kaikilla ei ollut varaa polkupyöräänkään. Julkinen liikenne oli lapsenkengissään. Kiinteistöjen rakentaminen ja ylläpitäminen oli myös halpaa. Jyväskylän seurakunnan ratkaisun ihailu oli mitä perustelluinta.

Liitoksen jälkeen syntyneessä Jyväskylän seurakunnassa on säilytetty vanha hyvä linja siinä, että seurakuntaa ei ole lähdetty jakamaan. Näin hallintokulut ovat huomattavasti pienemmät kuin vastaavankokoisissa seurakuntayhtymissä. Vanha hyvä linja on säilynyt siinäkin, että taas Jyväskylässä on kehitetty aivan uusi seurakuntatyön organisoinnin malli esimerkiksi muille seurakunnille. Siinä yksi hallinnollinen yksikkö on jaettu yhdeksään toiminnalliseen alueseurakuntaan. Taas nuoret voivat ihailla Jyväskylän seurakuntaa.

Vanha hyväksi havaittu linja tulee säilyttää myös siinä, että toiminta sopeutetaan elämänmuotoon. Jokainen voi huomata, että se on muuttunut suuresti. Nykyään kuljetaan paljon enemmän. On autot, mopot, skootterit ja hyvä julkinen liikenne. Nuori jäsen opetti meitä kirkkoneuvostossa tästä uudesta elämäntavasta. Hän sanoi, että nuoret kulkevat kauaskin, jos siellä on paljon väkeä ja innostavaa tekemistä. Kyllä vanhemmatkin seurakuntalaiset haluavat tulla sinne, missä on paljon väkeä ja hyvät tilat. Samoin nousussa oleva vapaaehtoistyö edellyttää kohtuullisen montaa osanottajaa.

Toisaalta seurakunnassa on myös palveluita, joiden tulee olla kävelymatkan päässä. Tällaisia ovat perhekerhot ja päiväkerhot. Niihin tullaan usein lastenvaunuja työntäen. Lähietäisyyttä edellyttänevät myös jotkin muut pienryhmät esim. varhaisnuorten kerhot ja osa diakoniaryhmistä.

Jos siis katsotaan seurakunnan toimintaa nykyisen elämämuodon kannalta, tulee se organisoida kahdella tasolla. Ensinnäkin jokaisessa alueseurakunnassa tulee olla kunnolliset nykyajan vaatimukset täyttävät ja mahdollisimman pieniä hoitokuluja edellyttävät keskeiset tilat. Kuokkalan kirkon valmistuttua näin onkin. Alueseurakunnat ovat siis tasa-arvoisessa asemassa.

Toisaalta seurakunta tarvitsee eri asuinalueille tilaa lähityötä varten. Laskelmien mukaan tilan vuokraaminen tulee halvemmaksi kuin omistaminen. Vuokratilat myös mahdollistavat joustavuuden. Joustavuutta tarvitaan, koska asuinalueiden väestörakenteella on tietty kierto. Uudelle alueelle tulee ensin lapsiperheitä. Jonkin ajan kuluttua siellä on nuorisoa. Lopulta kyseessä on ensi sijassa ikääntyneiden asuinalue. Vuokratiloilla myös mahdollistetaan nykyistä tiheämpi lähitoiminnan verkosto. Tällä hetkellä eri alueet ovat varsin eriarvoisessa asemassa.

Aikanaan toteutettu vanha malli edellytti myös tiettyjä kiinteistöratkaisuja. Piirin keskelle rakennettiin monitoimiseurakuntakeskus. Uusi malli edellyttää sitä, että seurakunta luopuu mallin kannalta tarpeettomista kiinteistöistä. Tulevaisuus vaatii päättäjiltä rohkeutta tehdä se. Päättäjillä puolivuosisataa sitten tätä rohkeutta oli toteuttaessaan noita kolmea linjaa: yksi seurakunta, uusi työn toteutusmalli, vallitsevaan elämänmuotoon sopeuttaminen. Tänä syksynä valittavilta seurakunnan luottamusmiehiltä vaaditaan samanlaista rohkeutta.

Tapio Lampinen

Julkaistu Keski-Suomen viikko 43/28.10.2010

Heikki Kotila in memoriam

Viime perjantaina olin Heikki Kotilan hautajaisissa. Sanotaan: vainajista ei mitään pahaa. Heikin kohdalla tämä on helppoa. Hän oli niin hieno herrasmies, ettei tällainen vanha vihainen mieskään kaivelemallakaan löydä hänestä mitään kielteistä sanottavaa.

En oikeastaan tuntenut Heikkiä. Kun kuuntelin hänen serkkunsa Markku Kotilan puhetta, ymmärsin, että tuntemattomuus oli luonnollista. Niin täysin erilaiset olivat lähtökohtamme elämään. Oli meillä yhteistäkin, tärkeimpänä niistä suuri rakkaus pyhään messuun. Tiemme risteytyivät aina joskus. Olin päättämässä Heikin valitsemisesta Sanan päätoimittajaksi. Hän taas päätoimittajana pyysi minua vakituiseksi kolumnistiksi lehteensä. Heikki myös alkoi vakinaisena hoitaa professuuria minun viransijaisuuteni jälkeen.

Heikin kuoleman ja hautajaisten ympärillä mielessäni pyöri kolme ajatusta. Niistä kaksi ensimmäistä on elämän ihmettelyä.

(1) Olin aina ajatellut, niin kuin varmaan monet muutkin, että Heikistä luonnollisesti tulisi Eero Huovisen seuraaja Helsingin hiippakunnan piispana. Toisin kuitenkin kävi. Samoihin aikoihin, kun Eero Huovinen ilmoitti eläkkeelle jäämisestään, Heikki sai tietää vakavasta sairaudestaan. Kun piispan vaalin ensimmäinen kierros oli pidetty, niin Heikin elämä päättyi seuraavana yönä.

(2) Ainakin kauempaa katsoen Heikin ammatillinen elämä näytti hyvin menestyksekkäältä. Opinnot etenivät hienosti sekä Suomessa että Englannissa. Merkittäviä tehtäviä avautui sekä palkkatyönä että luottamustoimina. Merkittäviä teoksia ilmestyi. Ettei vain joskus minullekin olisi kateus noussut mieleen. Heikin henkilökohtainen elämä oli sitten sellaista, josta muuan henkilö totesi Heikin olleen kuin Job.

(3) Hautaan siunaamisessa Agricolan kirkko oli aivan täynnä. En muista olleeni koskaan siunaustilaisuudessa, jossa olisi ollut niin paljon väkeä. Edustettuna oli hyvin laajasti sekä virallinen kirkko että kirkkoa lähellä olevat toimijat. Se oli ymmärrettävää, olihan Heikki niin monessa mukana. Myös tilaisuuden toteuttaminen toimittajineen, muotoineen ja sisältöineen oli hyvin korkealle viritetty. Särön tähän täydelliseen kuvaan toi se, että mukana oli myös Tuomas-yhteisö, jonka olen käsittänyt ymmärtävän itsensä kaiken tämän protestina.

Jyväskylässä olen itsenäni ja vaimoni kautta päässyt tutustumaan ruohonjuuritason kirkkoon: sen kohtaamaan elämään ja ihmisiin, joita varten kirkon tulisi olla olemassa. Hautajaisissa aloin kysellä, voiko tuo Agricolan kirkkoon kokoontunut ja siellä itseään toteuttanut kirkko koskaan kohdata arjen jäseniään. Eikö kuilu ole ylitettäväksi aivan liian leveä?

45. ja viimeinen muistikuva

Sinä Tapio olet sellainen, että kohtaat kaikki ihmiset heidän asemastaan riippumatta samalla tavalla.

Tämän ajatuksen sisältäneet teologisen tiedekunnan dekaanin sanat olivat 50-vuotispäiväni paras lahja.

Muistikuva 44

“Mennään kirkkoon. Mennään juhlaan.” Olemme autolla menossa kotikirkkomme ohi. Kun nuorempi tyttäreni näkee kirkon, hän huudahtaa nuo sanat. Voi sitä iloa, minkä ne minulle tuottavat. Mikään ei voisi aiheuttaa suurempaa iloa.

Muistikuva 43

Istumme vaimoni kanssa taksissa Sri Lankassa. Oikeastaan olemme vuokranneet auton kuljettajineen päiväksi päästäksemme käymään turistialueelta maan pääkaupungissa Colombossa. Olemme tutustuneet sekä katoliseen että protestanttiseen instituuttiin. Tilanne on kireä. Katolisen instituutin johtaja on joutunut henkeään varjellakseen poistumaan maasta. Olemme palaamassa retkeltämme hotelliin. Yhtäkkiä taksi poikkeaa asfaltoidulta päätieltä. Ajelemme majojen välejä kiemurtelevaa hiekkatietä. Pelko valtaa sydämemme. Mitä nyt tapahtuu: Ollaanko meitä viemässä kuulusteltavaksi siitä, miksi kävimme noissa epäilyttävissä ulkomaalaispaikoissa? Kenties olemme joutumassa panttivangeiksi. Onko henkemme vaarassa? Tajuan: tällaisessa pelossa, josta me pohjoismaalaiset emme tiedä mitään, suuri osa maailman ihmisistä elää päivittäin. Huoahdamme helpotuksesta, kun palaamme taas päätielle. Kuljettaja on vain kiertänyt illan ruuhkan.

Muistikuva 42

Astun kirkkaasta auringonvalosta Patanin kaupunginmuseon aulan hämärään. Sisällä istuu kolme paikallista miestä. He puhkeavat nauruun, kun käännän aurinkolaseinani olevat klipsit ylös. Ne ovat koko matkan ajan naurattaneet intialaisia. Katson miehiin ja sanon nimeeni viitaten: minä olen kuusisilmäinen metsän Jumala Suomesta. Nauru katkeaa kuin veitsellä leikaten.

Vuonna 1986 osallistuin sosiologien maailmankongressiin. Sen yhteydessä teimme kiertomatkan, jolla kävimme myös Nepalissa. Nepalilaisessa kultuurissa silmillä ja varsinkin ylimääräisillä silmillä on voimakas uskonnollinen merkitys.

Muistikuva 41

Odotan tyttöä Helsingin suosituimman aikuisdiskon edessä. Hän ilmestyy kadun toiselle puolelle. Näkee, että hän on tehnyt kaikkensa ulkoisen olemuksensa eteen. Tulos tekee vaikutuksen minuun. Valon vaihduttua vihreäksi hän ilosta hypellen tulee luokseni.

Muistikuva 40 Vakinaisessa virassa

“No kun sinä olit niin ylivoimainen.”

Opiskelujen alusta asti olin ajatellut pyrkiväni kaupunkiseurakunnan kirkkoherraksi. Jatkotutkinnon suorittaminen näytti tarjoavan sopivan tien saada siihen pätevyys. Kun sitten, paljon suunniteltua myöhemmin, sain tuo pätevyyden, jouduinkin vaikean valinnan eteen. Juuri sopivasti avautui käytännöllisen harjoitusten johtavan lehtorin virka. Valinnan ratkaisi ajatus siitä, että olin hankkinut erityisesti saarnasta niin paljon tietoa, että olisi tuhlausta käyttää sitä vain omien saarnojensa valmistuksessa. Kolmatta mahdollisuutta: jatkaa tutkijana, en edes harkinnut, koska olin saanut käsityksen, että assistenttina jatkaminen olisi häpeällistä. Jälkeenpäin, kun oli jo myöhäistä, tiedekuntamme professori kysyi minulta, miksi olin hyljännyt tiedemiehen uran ryhtymällä lehtoriksi. Silloin kolmas mahdollisuus vasta tuli ensimmäisen kerran mieleeni.

Kun minut oli valittu, niin yksi valinnassa mukana ollut antoi tuon lausunnon ylivoimaisuudesta. Otin sen myönteisenä. Jälkeenpäin olen käsittänyt, ettei minua voitu ohittaa, vaikka tarkoitus oli. Opetustaitoni mm. nihiloitiin vetoamalla siihen, että opiskelijat olivat minulle tuttuja.

Muistikuva 39

Olen ensimmäistä kertaa etelänlomalla. Kesällä kokenut etelänmatkaaja on saanut minut vakuutettua siitä, että kun kesällä varaa matkan, niin kyllä ne rahat talvella jostakin löytyvät. Rannalla olen tavannut ranskalaiset sisarukset. Hotelliin palatessamme olemme juuri nousseet dyyneiltä jyrkänteelle, jolla kaupunki sijaitsee. Kohtaamme suomalaisen miehen. Hän lumoutuu ranskalaisista naisista, lomasta, auringonpaisteesta, näkymästä yli dyynien sinisenä hohtavasta merestä. Hän sanoo: minä laulan tytöille. Pitkäaikaisena mieskuorolaisena hän alkaa laulaa tuttua laulua, jossa ylistetään Suomea. Keskellä Kanariaa on yhtäkkiä mitä suomalaisin hetki.

Muistikuva 38

Seison entisen kotini pihalla. Olen juuri vienyt poikani äitinsä luo. Poika on painanut kätensä ja kasvonsa ikkunaa vasten. Hän itkee vuolasti. Minusta tuntuu, että hän hakkaa käsillään ikkunaan. Olen lähdössä ensimmäiselle etelän lomalleni. Tuntuu pahalta. Miten voi jättää pojan itkemään tänne kylmään ja pimeään ja lähteä itse lämpöön ja aurinkoon. Saan rauhoitettua omaatuntoani lupaamalla itselleni, että kerran vielä otan pojan mukaan.

Toteutin lupaukseni seitsemän vuotta myöhemmin. Sen jälkeen olen matkustanut kunkin lapseni kanssa viikon lomalle ulkomaille, kun he ovat täyttäneeet kolmetoista. Huono omatunto synnytti perinteen.

Muistikuva 37

Tarina kertoo: Saksankielisen Sveitsin vanhemmat lähettävät lapsensa Geneve-järven seudulle ranskaa oppimaan. Heille ostetaan meno-paluuliput. Kun juna tulee Lausannen yläpuolellla olevasta tunnelista ja he näkevät maiseman, heittävät he paluuliput ulos ikkunasta. Juna syöksyy juuri ulos tuosta tunnelista. Edessä aukeaa Genevejärvi auringonlaskun valossa. Järven pinnan suurella hopealevyllä liukuvat valkeat laivat. Vastapäinen ranta on jo musta. Sen yläpuolella loistavat auringon punaisessa valossa lumihuippuiset vuoret. Tämä näky ei koskaan unohdu.

Muistikuva 36

Olen ensimmäistä kertaa mukana maailmanlaajassa kansainvälisessä konferenssissa. Joukko osanottajia juttelee keskenään menevän näköisenä. Kysyn tyhmänä, mihin he ovat menossa. Sanovat menevänsä Strasbourgin keskustaan johonkin ravintolaan syömään. Pyydän päästä mukaan. Ravintolassa keskustelu kääntyy Suomen asioihin. Kerron uskonnollisesta ryhmästä, jossa johtaja määrää aviopuolison. Yksi mukana olijoista sanoo: tämä oli paras tieto, jonka olen tässä konferenssissa saanut.

Olin Suomessa kokemastani vastustuksesta huolimatta onnistunut lähtemään konferenssiin. Olin siellä ulkona kuin lumiukko. Kukaan konferensseissa aikaisemmin käyneistä ei ollut minulle kertonut mitään tällaisten kokoontumisten luonteesta tai rakenteesta. Siiloasta innostunut oli vasta tekemässä väitöskirjaansa. Myöhemmin hänestä tuli maailmankuulu tutkija. Tuosta Strasbourgin pimenevässä illassa esittämästäni pyynnöstä lähteä mukaan alkoi minun ystävyyteni maailman johtavien uskontososiologien kanssa. Suomessa sitä pidettiin ensi sijassa pahana virheenä.

Muistikuva 35

Liisankatu 16:n piharakennuksen kellarikerroksen ikkunan ohi vilahtavat kumisaappaat. Sanon, vai onko se joku muu: alotetaanpa kokous. Assitenttiliiton hallituksen taistolaisjäsenet olivat laskeneet, että heillä olisi työvaliokunnassa hetkellinen enemmistö. Nyt olisi erinomainen tilaisuus tehdä päätös, jolla saataisiin kansa kaduille ja näin luoduksi maahan vallankumouksellinen tilanne. Olimme soittaneen puheenjohtajalle. Hänet oli tavoitettu metsästä tekemästä seismologisia kokeita. Taksi oli vienyt lentokentälle metsäretkeläisasuisen miehen. Lentokone oli tuonut Helsinkiin, taksi Liisankadulle. Kumisaappaat kertovat: vallankumous on taas kerran torjuttu. Mahtaa Lenin-setä harmistuneena huoahtaa mauseleumissaan.

Muistikuva 34

“Minä tapan kaikki.” Mies makaa käytöstä jääneen huoltoaseman pihalla. Nautitut aineet ovat vieneet hänen voimansa. Vielä hän jaksaa nostaa toisen kätensä nyrkissä ja huutaa keukojensa täydeltä. Ihaillen ajattelen, miten uhma on vielä voimissaan vaikka miehessä ei enää voimaa ole. Toisaalta mietin, että makaisiko mies nyt tuossa, jos uhmaa ei olisi ollut niin paljon. Rappeutuneesta huoltoasemasta Vaasankadun päässä on tullut epämääräisen aineksen - niin kuin silloin sanottiin - kokoontumispaikka. Kuljen siitä ohi palatessani kotiin Harjukadulle. Monesti on tippa ollut lähellä tulla silmään kuunnellessani heidän kaunista murrepuhettaan. Maalta puhtaan luonnon keskeltä on tultu kaupunkiin suurin toivein. Tähän öljyiselle asfaltille ja porraskiville on päädytty.

Muistikuva 33 Elämää aloittamassa

Olemme Sarpin kahvilassa nauttimassa leivoskahveja. Meitä on kolme, kaksi opiskelijaa Helsingistä, psykologiaa opiskeleva tyttö ja hänen poikaystävänsä, sekä minä. Olemme juuri olleet tytön isän hautaan siunaamisessa. Aikuiseksi tultuaan tyttö oli alkanut etsiä isäänsä. Kun isä löytyi, tyttö sai tietää hänen kuolleen viikkoa aikaisemmin. Tytär ehti järjestämään hautauksen. Siunauksen jälkeen tarjoan saattoväelle kahvit.

Valmistuttuani olin 9,5 kuukautta pappina Porin Teljän seurakunnassa.

Muistikuva 32

Hetki sitten on joukkueenjohtajamme, kersantti tullut alokastupaamme. Hän sanoo: Lampinen pitää sitten tänään iltahartauden! Yritän estellä. Vetoan siihen, että se kuuluu yksityiselämääni. Armeija ei voi siitä määrätä. Taivun. Kersantin poistuttua tupakaverit sanovat: Pidä sitten lyhyt. Olemme juuri sinä päivänä saaneet tiedon, että Martin Luther King on murhattu. Illalla alan kertoa miehestä, joka ei tuntenut pelkoa vaikka hänen henkeään uhattiin ja hänet pantiin vankilaan. Raamatusta otan kohdan, jossa sanotaan: pelkoa ei rakkaudessa ole. Sillä täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Palaamme tupaan. Kukaan ei sano mitään. Katkaisen hiljaisuuden leikillisellä kysymyksellä: No, oliko se tarpeeksi lyhyt. Joku vastaa: Kyllä se olisi saanut olla vaikka kuinka pitkä tahansa. Muut ovat samaa mieltä.

Olen elämässäni puhunut julkisesti loputtoman monta kertaa. Vain tästä yhdestä kerrasta minulla on varmuus siitä, että sana meni perille.

Muistikuva 31

Aurinko paistaa täydellä terällään. Lämpöä on yli 30 astetta. Alhaalla järvellä liukuvat valkeat laivat. Edessäpäin kohoavat lumipeitteisten vuorten huiput. Tässä täydellisessä maisemassa liftaamme kaverin kanssa. Paikalle liukuu amerikkalainen loistoauto. Pääsemme kyytiin. Kuljettaja paljastuu meksikolaiseksi miljonääriksi. Jonkin ajan kuluttua otamme kyytiin washingtonilaisen liftarin. Aluksi hän luulee meitä autoon kuuluviksi.

Tämä lienee vieläkin elämäni ylellisin hetki.

Muistikuva 30

Soitan göteborgilaisen kerrostalon alaoven ovisummeria katutasolla. Olen kuulevani avausäänen. Revin ovea, mutta se ei aukea. Uudetkaan yritykset eivät auta. Ajattelen, etteivät tytöt olekaan kotona. Menen varmuuden vuoksi varaamaan paikan retkeilymajalaivasta. Palaan ovelle. Joku kulkee siitä. Näen, että se aukeaakin sisäänpäin, ei ulospäin niin kuin kaikki ulko-ovet Suomessa.

Opin kantapään kautta: Ulkomailla mikä tahansa voi olla eri lailla kuin Suomessa. Tästä opista on ollut paljon hyötyä sekä iloa.

Muistikuva 29

Olen ensimmäistä kesääni työssä ruotsalaisessa tehtaassa. Minä ja työkaverini olemme tulleet puhumaan pomollemme. Työkaverilla on asiaa. Minut on pakotettu tulemaan tulkiksi. Työkaveri sanoo minulle suomeksi, mitä hän haluaa sanoa pomolle. Tapailen ruotsin sanoja ja lauserakennetta. Tuotan jonkinlaista kieltä. Pomo on ilmeisestikin ymmärtänyt, koska hän sanoo jotakin. Kysyn kaverilta, mitä pomo sanoi ja mitä hän haluaa siihen vastata. Nyt on minun vuoroni puhua pomolle. Näin keskustelu jatkuu, kunnes asia on tullut hoidettua.

Työtoverini pyysivät minua tulkiksi. Sanoin, etten pysty siihen. He eivät uskoneet vaan vetosivat siihen, että luen lehteäkin. Sitä ei kukaan muu suomalainen pystynyt tekemään. He oppivat ensin ymmärtämään ruotsia, sitten puhumaan, vain harvat lukemaan, kirjoittamaan ei juuri kukaan. Koulussa me vain luimme ja kirjoitimme. Sanomalehdestä ymmärsin aluksi vain uutisen prinsessan kihlauksesta. Sen koulussa opittu sanasto avasi.

Muistikuva 28

Seison niemenmäkiläisen kerrostalon alaoven ulkopuolella. Vieressäni seisoo kaunis nuori tyttö. Osakunnan fuksien kiitosjuhlassa esitämme katkelman Muumien tarinoita. Minä olen Nuuskamuikkunen, jonka taskussa on Pikku Myy. Myytä esittämään valitaan kevein tyttö. Taskuun hän ei mahdu, joten kannan häntä mukanani toisella käsivarrellani. Juhlan jälkeen lähden saattamaan häntä. Asumme samalla suunnalla, hän Niemenmäessä, minä Etelä-Haagassa. Erotessamme hän kysyy, missä voisimme tavata. Sanon, että osakunnassa. Siellä en häntä enää näe.

Tapausta muistellessani päässäni alkaa aina soida laulu: ”Oli elämän valttikortit mulla kerran kädessäin.”

Muistikuva 27

Nousemme äitini kanssa Helsingin Sanomien jakelukuorma-auton kyydistä samassa tienhaarassa, jossa aikanaan oli joutunut luopumaan koirastani. Äitini maksaa edestakaisesta matkastamme 500 markkaa. Kuljettaja on tyytymätön. Hän ei tiedä, että siinä ovat kaikki rahavaramme.

Olimme lähteneet Helsinkiin järjestelemään opintojeni alkamista. Äidilläni oli tuttavia Helsingissä. Helsingin Sanomat oli luonut oman jakeluverkostonsa. Saimme tietää, että tuttavamme tyttären mies oli yksi lehtiä Helsingistä noutavien autojen kuljettajista. Pääsimme mukaan.

Muistikuva 26 Opiskeluaika

Nuori mies punainen lippalakki rennosti takaraivolla katselee Teologisen tiedekunnan ilmoitustaulua. Hämmästyneenä hän huudahtaa ilosta: “Minä olen päässyt opiskelemaan.”

Tämä on ainoa muistelu tässä kirjassa, jonka tiedän toisen kertomana. Opiskelutoverillani oli tapana kertoa tätä ensi tapaamisestamme. Olin ollut pääsykokeissa. Ilokseni olin päässyt sisään. Tiesin nyt, että Jumalan yllättävä tarkoitus on tehdä minusta pappi. Jälkeenpäin tiedekunnan dekaani kyllä kertoi, että sinä syksynä, kun ensimmäisen kerran oli pääsykokeet, hyväksyttiin kaikki paitsi yksi. Hän oli kirjoittanut paperiinsa: toivon, ettei minua hyväksyttäisi olen täällä äitini tahdosta.

Muistikuva 25

On juhannusaatto. Kolmen pojan tanssiporukkamme on viimeistä kertaa koolla. En oikeastaan haluaisi enää lähteä mihinkään, mutta yksi meistä saa ylipuhuttua lähtemään Säkylän Eenokin juhannusjuhlille. Siellä on kuulemma itse maailmanmestari Ingemar Johansson näytösnyrkkeilemässä. Tili on juuri saatu, joten rahaakin on. Matkaamme paikalle Keto-Seppälän linja-autolla. Paikalle saavuttuamme tarkistamme tapamme mukaan, minkä väriset ovat näyttöliput. Lompakoistamme löytyy vain kaksi oikean väristä lippua. Tällaista tilannetta varten varatulla partakoneenterällä puolitamme toisen niistä. Nyt vain liput nuppineulalla takin rintapieleen ja sisään. Pian huomaamme, että tungoksessa näyttöliput putoilevat ihmisiltä maahan. Vaihdamme niistä itsellemme viralliset liput. Kun lippuja edelleen löytyy, menemme ulos ja alamme myydä niitä lippukojun vieressä. Kerromme, että myymme lippumme, kun emme viitsikään jäädä tänne.

Tanssipaviljonkiin tarvitaan toiset liput. Nythän meillä olisi niitä varten rahaa, mutta ostaminen ei meille käy. Kun orkesteri tauon jälkeen alkaa soittaa, ihmiset ryntäävät sisään. Järjestysmies ei millään ehdi ottaa kaikkia lippuja käteensä tukevasti. Niitä putoilee. Jalka vaan päälle ja pian meillä on tanssiliputkin.

Tältä juhlamatkalta palatessa meillä oli enemmän rahaa kuin lähtiessä vaikka olimme linja-automatkat maksaneet. Se jäi kolmikkomme viimeiseksi yhteiseksi tanssimatkaksi. Vielä pari kertaa olin tansseissa, viimeisen kerran Oulussa. Sitten en tanssinut kymmeneen vuoteen. Teini-ikä oli takana.

Muistikuva 24

Olen liftannut Helsingistä Poriin kotona käymään. Menen kummisetäni ja -tätini talolle, jossa olen asunut kymmenvuotiaasta. Asunnon ikkunat ovat tyhjät. Kurkistan alustaan. Sekin on tyhjä. Kävelen velipojan luokse kysymään, mitä on tapahtunut. Hän kertoo mummin muuttaneen viidenteen osaan. Lapsena oloni on loppunut.

Muistikuva 23

Välitunneilla järjestäjän tehtäviin kuuluu taulun pyyhkiminen. Viimeisen luokan alettua päätämme, että näin suuret herrat ei enää taulua pyyhi. Otamme aina käytävältä ohikulkevan alempiluokkalaisen pyyhkijäksi. Kun opettajat kuulevat tästä, he sanovat, että jälki-istuntoa tulee, jos he näkevät. Olen järjestäjänä. Tarkkailen ohikulkevia. Näen seitsemännen luokan suurimman pojan tulevan. Kehotan häntä puhdistustyöhön. Tavan mukaan, kun sanat eivät tehoa on pantava voimaa peliin. Tartun häntä vyötäisistä. Hän tarraa ovenpieliin. Väännän niin, että ovi hyppää topparin yli. Silloin voimistelunopettaja tulee paikalle. Ajattelen: nyt kävi käry. Voimannäyte: pieni mies ison kimpussa niin että oven pielet rutisevat, lumoaa hänet ja hän jatkaa mitään sanomatta matkaansa. Taas on luokassa seuraavaa tuntia varten tabula rasa.

Itse penkinpainajaispäivä oli siihenastisen elämäni makein. Tukkijätkiksi pukeutuneina, lenkkimakkarat kaulan ympärillä ja saunavihdat hartioilla saimme vapaasti hallita koko kaupungin keskustaa. Makasimme mm. suuressa kasassa keskellä pääkatua. Niin harvinaista oli silloin ylioppilaaksi pääseminen. Koko maassakin meitä oli vain alle 10000.

Muistikuva 22

Juhannusaattona laskeudun linja-autosta Ikaalisten kauppalan linja-autoasemalla. Tyttö on vastassa. Kävelemme perinteisen kylpyläpaikkakunnan kauniiden vanhojen talojen ohi ja puiden alla Kyrösjärven rantaan. Nousemme siellä odottavaan veneeseen. Tyttö soutaa meidät lahden poikki kotitalonsa rantaan. Juhannus, vanha miljöö, tyttö, järvi, venematka, talo rantatöyräällä voiko romanttisempaa olla.

19-vuotiaana tutustuin ensi kerran järveen. Olin nähnyt sellaisen vain junan tai linja-auton ikkunasta. Tytön kotona oli 11 huonetta, minä olin tottunut asunaan huoneessa ja keittiössä. Vierailulla olin täydellinen typerys. En tuonut mitään mukanani. Ketään en tervehtinyt. Lähettivät lapset kysymään nimeäni. Sitäkään en kertonut. Että voi murkku olla typerä. Seuraavana juhannuksena olin, jos mahdollista vieläkin typerämpi: Olin luvannut mennä, mutten mennytkään, kun en saanutkaan luvattua autoa lainaksi. Linja-autokyyti ei enää kelvannut herralle, jolla oli ajokortti.

Muistikuva 21

“Äänilähetin epäkunnossa”. Näin lukee silloisia televisiolähetyksiä matkien kaulassani olevassa lapussa. Jokavuotiseen tapaan Satakuntalainen osakunta on kutsunut teinikuntien edustajat vieraakseen Helsinkiin Itsenäisyyspäiväksi. Tulemme junalla. Matka on rattoisa. Minäkin innostun niin, että maistan kavereiden Koskenkorvapullosta. He ihmettelevät, etten köhi yhtään. Illalla isäntämme vievät meidät Suurkirkon tasanteelle katsomaan, kun ylioppilaiden soihtukulkue valuu torille. Nukumme osakuntahuoneistossa enimmäkseen lattialla. Minä onnistun valtaamaan kirjaston ja Porin huoneen välisestä käytävästä sohvan. En huomaa, että ikkuna on auki. Veto käy siitä kurkkuuni. Aamulla ääni ei kulje ollenkaan. Leviää yleinen käsitys, että äänettömyyden syy on runsas alkoholin käyttö. Tosiasiassa olen uteliaana maistanut vain tuon yhden ryypyn junamatkan aikana.

Tavallisesti matkaan lähtivät vain teinikuntien puheenjohtajat ja sihteerit. Minun katsottiin tehneen niin paljon sekä teinikunnan että teiniyhdistyksen huvitoimikunnan puheenjohtajana, että ansaitsin palkintomatkan. Opiskeluaikana en sitten soihtukulkueessa mukana ollutkaan. Sen vääräksi hurraaisänmaallisuudeksi laskeva radikaalisuus oli saanut minussa vallan.

Muistikuva 20

Koputan luokan oven oveen. Tiedän, että oven takana on menossa ruotsin tunti. Teinikunta on valinnut minut yhdeksi koulumme lehden, Kollegan toimittajaksi. Myymme lehteä kaikissa Porin oppikouluissa. Tipulaksi kutsuttu Tyttölyseo saa uuden rakennuksen. Pyydämme tipulalaista kirjoittamaan nimimerkin suojassa kuvauksen vihkiäisjuhlasta. Tyttöjen rehtori suuttuu kirjoituksesta. Hän kieltää lehden myynnin koulussaan. Kielto on meille taloudellisesti erittäin huono. Tipulalaiset ovat merkittävä ostajaryhmä. Seuraavan numeron ilmestyttyä pyydän päästä rehtorin puheille. Esittelen lehteä ja erityisesti siihen kirjoittamaani juttua oppikoululaisten valtakunnallisilta raittiuspäiviltä Kokkolassa. Rehtori on innokas raittiustyön edistäjä. Saan puhuttua uuden myyntiluvan. Nyt olen tulossa myöhästyneenä tunnille. Heti sisään astuttuani opettaja alkaa hänelle luonteenomaisen puhetulvan. Hänen vetäessään henkeä saan suunvuoron, sanon: "Kävin tapaamassa Tyttölyseon rehtoria ja valitettavasti hän käytti aikaa enemmän kuin olin hänelle varannut." Opettajan suu loksahtaa auki. Hän sanoo, että eikös Lampinen ole Kollegan toimittaja. Vastaan olevani. Siihen opettaja: "Mites Lampinen on voinut käydä tyttölyseon rehtoria tapaamassa. Hänhän on niin vihainen Kollegalle, että on kieltänyt sen myynnin. Rehtori on tehnyt kaikkensa hänen päänsä kääntämiseksi, mutta ei ole onnistut kumoamaan kieltoa." Totean lakonisesti: "Siitä juuri olin keskustelemassa. Nyt sitä saa taas myydä." Että on mannaa koulupojan sielulle.

Muistikuva 19

Tyttö on tosi viettelevä vaaleanpunaisessa pitsiyöpaidassaan ja -aamutakissaan. Olen hakemassa Fiascon taloudenhoitajana allekirjoitusta. Tyttö, jonka kanssa asia on hoidettava, on kertonut puhelimessa olevansa sairaana yksin kotona. Minun tulee tulla sinne. Allekirjoittaminen hoituu ja lähden menemään.

Vasta eläkkeellä, 70-vuoden iän lähestyessä, tajusin, että mahtoiko se tyttö todella olla sairas.

Muistikuva 18

Opettaja palauttaa syksyn ensimmäistä ainekirjoitusta. Minä kiitettävän kirjoittaja saan taas huonon numeron. Päätän kokeilla lukea ennen seuraavia kirjoituksia pari kaunokirjallista teosta.

Kirjojen lukeminen auttoi. Sain taas kiitettäviä numeroita. Opin lukemaan kirjat jo ennen ensimmäistä ainetta. Kolme kuukautta sahalla muuttivat kielenkäyttöni samalla tavoin kuin se kasvatti känsät käsiin. Kaunokirjallisuus auttoi palaamaan koulun kielelliseen kulttuuriin. Känsät kestivät juuri toukokuun loppuun. Niinpä ensimmäisinä työviikkoina rakot taas puhkeilivat.

Kun olin lukenut Kalle Päätalon esikoisteoksen “Ihmisiä telineillä”, kirjoitin sen innoittamana aineen sahan sosiaalimurteella. Opettajan kommentti oli: “Me unohdetaan tämä aine. Eikös vaan.”

Muistikuva 17

Olen Porin Voiman nimissä sähköasentajaharjoittelijana Seikun Sahalla. Se on Suomen toiseksi suurin saha. Asennamme toisen harjoittelijan kanssa sähköpistorasiaa taukohuoneen jääkaappia varten. Sellainen ihme on hankittu eväitä varten. Paikalle tulee sahan huoltomiesten esimies. Hän kysyy: miksi te täällä kahdestaan touhuatte. Eikö paikalla pitäisi olla joku vanhempi asentaja. Ilmoitan rinta kaarella: Minä olen Seikun sahan vanhin sähkömies. Esimies: Jos niin on, niin kyllä sinun palkkaasi sitten pitää nostaa.

Tienasin 14-vuotiaasta lähtien talvea varten rahaa Rosenlew-yhtiön palveluksessa. Pisimpään, viisi kesää, olin työssä sähköverstaalla. Sinä kesänä kokenut esimiehemme oli joutunut riitoihin esimiehekseen tulleen, juuri valmistuneen nuoren innokkaan insinöörin kanssa. Kostoksi hän oli pannut kaikki miehet, päivystäjiä lukuun ottamatta, yhtä aikaa kesälomalle. Niin me harjoittelijat olimme jääneet kahden. Esimies piti lupauksensa palkankorotuksesta.

Muistikuva 16

Kipu polttaa varvastani. Porissa vietetään valtakunnallisia kotiseutupäiviä. Niihin liittyy myös Isomäen lavalla järjestettävät yötanssit. Lava on esiintymislava. Sitä ei ole suunniteltu tanssimista varten. Ahtaus on melkoinen. Tanssin harmaat sandaalit jalassa. Pyylevä nainen peruuttaa ja painaa piikkikorkonsa varpaalleni. Aion juuri pyytää häntä siirtämään jalkaansa, kun hän alkaa kiertyä koron varassa. Kipu on sietämätön. Työnnän naista ahterista molemmin käsin. Hän sinkoutuu eteenpäin.

Kouluaikana kävimme tansseissa vain lauantaisin. Kesällä aina, kun niitä järjestettiin, vähintään kolme kertaa viikossa. Ennätys taisi syntyä tuona viikonloppuna: neljät tanssit lauantai-illasta sunnuntai-iltaan.

Muistikuva 15

Käyn silmäpeliä siihen halukkaan tytön kanssa. Helsingin Messuhallin päädyssä soittaa yhdysvaltalaisten sotilaiden bigband. Hallissa ja messukentällä on esillä America Today -näyttely. Minulla on ylläni klubitakki, päässä olkihattu ja aurinkolasit. Silmäpelin ollessa juuri parhaassa vauhdissa paikalle tölmää kaverini, joka huutaa: “Täällähän sinä Waari oletkin.” Tyttö hätkähtää. Katsoo vielä kerran ikään kuin varmistuakseen. Käännähtää kantapäillään ja lähtee pois.

Porin Suomi-Amerikka-yhdistyksen nuorisojaosto Fiasco oli järjestänyt matkan näyttelyyn. Suomalaiset ovat monta kertaa luulleet minua ulkomaalaiseksi Tuo messuhallin tapaus oli ensimmäinen kokemukseni siitä.

Muistikuva 14

Piikaränni on tavallistakin täydempänä edestakaisin vaeltavia teini-ikäisiä. Onhan Porin kaupungin 400-vuotissyntymäpäivä. Kuljeskelen tuttujen koulukavereiden kanssa. Entisen luokkakaverini ympärillä on suuri joukko kuuntelemassa hänen huulenheittoaan. Päätän liittyä joukkoon. Pian meitä on kaksi huulenheittäjää. Menemme Raatihuoneelle kuuntelemaan juhlallisuuksia sitten jokirantaan katsomaan jäälle pystytettyä ilotulitusta. Elinikäinen ystävyys on solmittu.

Minulla oli tarkat kotiintuloajat, joita myös noudatin. Ensin oli tultava illan pimennettyä, sitten yhdeksäksi, sitten kello kymmeneksi. Porin 400-vuotisiltana tuo käytäntö murtui.

Muistikuva 13

Istun Porin uusgoottilaisen kirkon lehterillä. Minun lisäkseni paikalla on kaksi ruotsalaista oppikoulua käyvää tyttöä. He ilmeisesti ovat suorittamassa rippikouluun kuuluvia jumalanpalveluskäyntejä. Minä olen tullut vapaaehtoisesti, omasta harrastuksesta.

Kotonani kuunneltiin radiosta säännöllisesti jumalanpalvelukset ja hartaudet. Kirkossa ei käyty. Jostakin sain päähäni alkaa käydä jumalanpalveluksissa. Voi olla, että joko koulun tai rippikouluun kuuluneet jumalanpalveluskäynnit olivat herätteenä. Tytöt kertoivat myöhemmin, että he olivat alkaneet kutsua minua kirkkopojaksi.

Muistikuva 12 Teini-ikä alkaa

Tihuttaa. Säännöllisin välimatkoin olevien lyhtypylväiden hehkulamput luovat valokehiä pimeyteen. 14-vuotias poika juoksee täyttä vauhtia sorakatua lyhtypylväiden välin, seuraavan hän kävelee, seuraavan hölkkää, seuraava menee taas täyttä vauhtia. Näin toistuu koko pitkän radanvartta seuraavan kadun matkan. Sama kertaantuu vielä takaisin päin.

Koulussa olin tullut kaveriksi toisen uuskoivistolaisen pojan kanssa. Hänen isänsä oli innokas penkkiurheilija. Hänelle tuli jopa Suomen urheilulehti. Suomen juoksu-urheilua oli alettu uudestaan nostaa maailmankartalle. Välineenä oli intervalliharjoittelu. Sitä mekin aloimme toteuttaa. Hankimme myös painot. Niissä oli maailmanennätyksen haltijan, luistelija Juhani Järvisen tavoin painoja 50 kg. Todistuksissa urheilun numeroni nousi 7:stä 10:een. Viimeisellä luokalla siihen tarvittiin jo vähän lyseolaispoikien kekseliäisyyttäkin. Juoksuharjoitukset olivat jääneet vähiin.

Muistikuva 11

Kaksi tyttöä huutaa minua ulkona. Toisella on punainen, toisella tumma tukka. He pyytävät minua kanssaan pyöräilemään. Äiti ei päästä, vaan ajaa tytöt pois. He eivät uskalla tulla uudestaan.

Olen alkanut ajatella, että tästä pienestä tapahtumasta alkoi kehitys, joka selittää suurimman osan vaikeuksista, jotka elämässäni olen joutunut kohtaamaan.

Muistikuva 10

Istun jakkaralla yöpuvussani huopaan kääriytyneenä. Puuhellan tulipesän luukku on auki. Suloinen lämpö tuntuu koko ruumiissa. Tässä ei merkitse mitään se, että keittiön nurkka on talviseen tapaan paksussa jäässä. Illalla kamarin kaakeliuuni oli lämmitetty tulikuumaksi. Aamuun mennessä huoneen lämpötila oli silti laskenut 12 asteeseen. Äiti on noussut ylös ennen minua ja sytyttänyt keittiön hellaan tulen ja tullut sitten vasta herättämään minut. Istun tässä vielä hetken vasta sitten puen päälleni.

Muistikuva 9

Vesi tunkee suuhuni, vajoan. Kaverit huomaavat hätäni, tarraavat minuun ja vetävät mättäiselle savikuopan reunalle. Pärskin veden sisältäni.

Isättömällä pojalla ei ollut paljon uinnin opettelun mahdollisuuksia. Tätä on monen ollut vaikea ymmärtää, mielletäänhän Pori joen ja meren kaupungiksi. Meren näin ensi kertaa vasta siinä kymmenvuotiaana ja silloinkin Mäntyluodon ja Reposaaren välillä kulkevan laivan kannelta. Meri ja joki olivat kaukana, mutta 10-vuotiaille oli jo mahdollista ajaa polkupyörillään muutaman kilometrin matkan metsän halki opettelemaan uimaan tiilitehtaan entisillä savikuopilla. Niin olimme tehneet silloinkin. Vesi oli alkanut kannattaa. Uin jo matalassa rannassa muutaman vedon. Lähdin uimaan muutaman metrin matkaa kahden matalan kohdan välillä. Olin aivan rannan tuntumassa. Sitten tein virheen. Aloin koittaa, missä pohja on. Sitä ei löytynytkään. Hätäännyin ja painuin veden alle. Kaverit kiiruhtivat vetämään minut ylös. Sain elinikäisen vesikauhun. Seuraavan kerran minulle tuli mahdolliseksi yrittää uudestaan uimaan opettelua, kun kesällä 1966 asuin Lauttasaaressa aivan hiekkarannan tuntumassa. Opinkin vähän uimaan, mutta vasta kesällä 1972 kaksiviikkoisen rippikoululeirin vetäjänä Merikarvialla sain ensimmäisen kerran uudelleen tunnun, että vesi kannattaa uijaa.

Muistikuva 8

Jono on toivottoman pitkä. Harmaa aita näyttää ulottuvan näköpiirin ulkopuolelle. Olen satojen tätien ympäröimä. Innoissaankin he muistavat vahtia minua. Olin jo kerran Helsingin kaupungintalon edessä päässyt irti ja mennyt vilkkaasti liikennöidyn kadun yli ylioppilastaloksi luulemani talon luokse. Olinhan nähnyt tietosanakirjassa yliopiston päärakennuksen kuvan. Tiukassa otteessa yritän kurkotella nähdäkseni Stadionin tornin. Onnistunkin näkemään, kun olympiatuli sammuu tornin huipulla.

Kovalla kinuamisella olin saanut äitini ostamaan meille matkan Helsinkiin olympialaisia katsomaan niiden viimeiseksi päiväksi. Rouvat eivät olleet niinkään kiinnostuneita kisoista, mutta Armi Kuuselan tervetuliaisjuhla pallokentällä Olympiastadionin vieressä sai heidät innostumaan. Niinpä menimme sinne.

Muistikuva 7

Minun sydäntäsi särkee. Itku kuristaa kurkkua. Uskollisin ystäväni Bobby kiertelee luottavaisesti ympärilläni. Niin kuin aina sen toinen korva on ylöspäin, toinen taas on lurppa. Torin kulkukoirien perinnössä on geenejä niin monista roduista. Bobbyn pään sisällä ne ovat jalostuneet huippuunsa. Mahtaakohan se ymmärtää jopa sen, että tämä niin monia yhteisiä retkiämme muistuttava tilanne on erilainen. Näen Nakkilassa asuvan autoilija pikkuserkkuni kuorma-auton lähestyvän. Hän avaa oven ja tervehtii minua iloisesti. Nostamme Bobbyn hänen viereensä ohjaamoon. Auto lähtee. Minä kävelen kotiin.

Olimme muuttaneet omasta talosta vuokra-asuntoon. Sen aikaisten ihmisten tavoin äitini oli kovin herkkä sille, mitä muut ihmiset sanoivat. Joku oli valittanut koirasta. Niinpä hän päätti antaa sen pois. Hän ei ollenkaan ajatellut, kuinka julmaa se oli lasta kohtaan. Vielä pani minut itseni viemään koiran. Bobbysta luopumisesta en ole koskaan toipunut.

Muistikuva 6

Saliksi kutsutun huoneen ovi on aina lukossa. Se avataan vain, jos tulee vieraita. Nyt tapahtuu jotain outoa. Äiti menee saliin. Lukitsee oven peräänsä. Katson avaimenreiästä. Näen äidin itkevän.

Muistikuva 5

Olen lähdössä kouluun. Äiti saattaa minut seuraavaan kadunkulmaan. Siitä hän näkee minut koko kadun matkan koululle asti. Olen riemuissani siitä, että äiti kerrankin näkee kouluunmenoni. Juoksen koko matkan. Vesi ryöppyää hiekkaisen kadun kuralätäköistä.

Äitini piti torikauppaa. Hänen oli oltava torilla jo kello kuuden aikaan. Monet seitsemäksi töihin menevät ostivat jotain työmatkallaan. Äiti oli tämän yhden kerran kotona, kun lähdin kouluun. Tavallisesti lähdin omatoimisesti. Joskus olin koulun pihassa odottamassa kavereita jo kello seitsemän, tuntia ennen koulun alkua.

Muistikuva 4

Leikkiautossa on pyörinä Singerin ompelukoneiden vauhtipyörät. Istun auton lavalla. Joku vetää autoa. Matalalla istuminen kiristää housuntakamukset. Se on liian houkutteleva maali tuttavaperheen pojalle, joka on tullut esittelemään uutta itsetehtyä ilmakivääriään. Luoti osuu ja sattuu. Parahdan itkuun.

Isäni oli luultavasti tehnyt auton käyttäen ompelukoneiden ylimääräisiä osia. Hän oli näet ollut työssä Singerin ompelukonefirman Porin toimistossa.

Muistikuva 3

Takapihamme on täynnä hevosia ja kiesejä. Portiltamme ulottuu vielä Sahalaistenkadullekin kääntyvä autojono. Aikuiset ja lapset kerääntyvät ihmettelemään. He eivät ole koskaan nähneet niin montaa autoa yhtä aikaa. Sitten pihaan ajaa havutetusta portista hevosten vetämät mustat korkeat vaunut. Vaunujen yllä on kankainen katos.

Isän kuollessa olin kolme ja puoli vuotta vanha.

Muistikuvia 2

Seison isän työhuoneen kynnyksellä ja katselen isää. Hän makaa huoneen toisella puolella sängyssään. Pienelle pojalle matka on pitkä. Isä puhuu minulle. Minä haluaisin juosta isän luokse, mutta se on ankarasti kielletty. Isä sairastaa keuhkotuberkuloosia. Voisin saada uudelleen tartunnan häneltä. Pienen pojan sieluun sattuu.

Kun sain omia lapsia ymmärsin, miten kova paikka se oli isälle. Siinä kuolemaa odottaessaan hän ei saanut sulkea kauan odotettua lasta syliinsä.

Muistikuvia 1

45 muistikuvaa yhden elämän 50 ensimmäisestä vuodesta

Alkusana

Eläkkeellä ollessa on kuin itsestään alkanut muistella elämänsä vaiheita. Useimmat muistikuvat tulivat mieleen muutaman päivän aikana vuoden vaihtuessa vuodesta 2008 vuodeksi 2009. Pois olen jättänyt niin vähän, että hyvällä omallatunnolla voin sanoa panneeni paperille kaikki muistin syvyyksistä esiin nousseet. Kevään 2009 aikana lisäsin vielä muutaman muistikuvan.

Lapsuus

1.

Pinkopahvit on otettu ikkunoista pois. Ollaan aloittamassa uusien lasien asentamista rikkoontuneiden tilalle. Päivänvalo tulvehtii sisään pitkästä aikaan. Äiti ottaa minut käsiinsä ja nostaa ikkunanaukosta ulkona seisovan miehen käsiin.

Tämä on varhaisin muistoni. Elettiin kai vuoden 1944 syksyä. En ollut kolmeakaan vuotta. Kotini lähellä oli ollut Saksan armeijan lentotukikohta Poistuessaan joukot olivat räjäytelleet kenttää. Räjähdykset olivat rikkoneet taloista kentänpuoleiset ikkunat. Aikuisena kysyessäni äiti muisteli, että pihalla ollut mies oli luonnollisesi isäni.

Kun olin nuori pappi, vaalisaarnaajat usein kuulijoihin vedotakseen käyttivät saarnoissaan sotamuistojaan. Ajattelin, että vaalissa ollessani voisin minä käyttää tätä muistoani. Siinähän on kuva kristityn elämästä: Äitikirkko nostaa lapsen läpi rikkinäisen maailman Isän käsiin.

Mauri Pekkarinen pääministeriksi

En ole keskustapuolueen kannattaja, mutta suomalainen olen. Suomen vuoksi kannatan ajatusta, että Mauri Pekkarisesta pitää tehdä pääministeri tämän vaalikauden lyhyeksi loppuajaksi. Nykyisessä taloudellisessa tilanteessa on olemassa uhka, että ensi kesänä Suomessa on 400000 työtöntä. Heistä puolet, siis 200000, on vaarassa päätyä pitkäaikaistyöttömäksi. Nämä ovat mielettömän korkeita määriä ahdinkoon joutumassa olevia ihmisiä. Nyt tarvitsemme kokeneen asioihin tarmokkaasti tarttuvaksi osoittautuneen henkilön pääministeriksi.

Olen ihaillut Paula Lehtomäen kykyjä siitä lähtien, kun tutustuin häneen Kuhmon kirkkopäivillä, taisi olla vuosi 2001. Hänen aikansa tulee vielä. Nyt tarvitsemme kaikissa liemissä keitettyä johtajaa.

Amerikkalaisen tutkimuksen mukaan johtajiksi valitaan pitkiä miehiä. Viime vuosien Suomessa tämä sääntö on toteutunut. Aikanaan Teuvo Aura oli poikkeus tästä säännöstä. Pituus ei ollutkaan kriteeri, kun oltiin hätätilanteessa. Tärkeää olikin kokemus, taito ja tarmokkuus. Nyt tarvitaan taas näitä ominaisuuksia. Pekkarisella ne on. Nyt on taas poikkeuksen aika. Turvamme on nyt Maurissa.