On juhannusaatto. Kolmen pojan tanssiporukkamme on viimeistä kertaa koolla. En oikeastaan haluaisi enää lähteä mihinkään, mutta yksi meistä saa ylipuhuttua lähtemään Säkylän Eenokin juhannusjuhlille. Siellä on kuulemma itse maailmanmestari Ingemar Johansson näytösnyrkkeilemässä. Tili on juuri saatu, joten rahaakin on. Matkaamme paikalle Keto-Seppälän linja-autolla. Paikalle saavuttuamme tarkistamme tapamme mukaan, minkä väriset ovat näyttöliput. Lompakoistamme löytyy vain kaksi oikean väristä lippua. Tällaista tilannetta varten varatulla partakoneenterällä puolitamme toisen niistä. Nyt vain liput nuppineulalla takin rintapieleen ja sisään. Pian huomaamme, että tungoksessa näyttöliput putoilevat ihmisiltä maahan. Vaihdamme niistä itsellemme viralliset liput. Kun lippuja edelleen löytyy, menemme ulos ja alamme myydä niitä lippukojun vieressä. Kerromme, että myymme lippumme, kun emme viitsikään jäädä tänne.
Tanssipaviljonkiin tarvitaan toiset liput. Nythän meillä olisi niitä varten rahaa, mutta ostaminen ei meille käy. Kun orkesteri tauon jälkeen alkaa soittaa, ihmiset ryntäävät sisään. Järjestysmies ei millään ehdi ottaa kaikkia lippuja käteensä tukevasti. Niitä putoilee. Jalka vaan päälle ja pian meillä on tanssiliputkin.
Tältä juhlamatkalta palatessa meillä oli enemmän rahaa kuin lähtiessä vaikka olimme linja-automatkat maksaneet. Se jäi kolmikkomme viimeiseksi yhteiseksi tanssimatkaksi. Vielä pari kertaa olin tansseissa, viimeisen kerran Oulussa. Sitten en tanssinut kymmeneen vuoteen. Teini-ikä oli takana.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti