Heikki Kotila in memoriam

Viime perjantaina olin Heikki Kotilan hautajaisissa. Sanotaan: vainajista ei mitään pahaa. Heikin kohdalla tämä on helppoa. Hän oli niin hieno herrasmies, ettei tällainen vanha vihainen mieskään kaivelemallakaan löydä hänestä mitään kielteistä sanottavaa.

En oikeastaan tuntenut Heikkiä. Kun kuuntelin hänen serkkunsa Markku Kotilan puhetta, ymmärsin, että tuntemattomuus oli luonnollista. Niin täysin erilaiset olivat lähtökohtamme elämään. Oli meillä yhteistäkin, tärkeimpänä niistä suuri rakkaus pyhään messuun. Tiemme risteytyivät aina joskus. Olin päättämässä Heikin valitsemisesta Sanan päätoimittajaksi. Hän taas päätoimittajana pyysi minua vakituiseksi kolumnistiksi lehteensä. Heikki myös alkoi vakinaisena hoitaa professuuria minun viransijaisuuteni jälkeen.

Heikin kuoleman ja hautajaisten ympärillä mielessäni pyöri kolme ajatusta. Niistä kaksi ensimmäistä on elämän ihmettelyä.

(1) Olin aina ajatellut, niin kuin varmaan monet muutkin, että Heikistä luonnollisesti tulisi Eero Huovisen seuraaja Helsingin hiippakunnan piispana. Toisin kuitenkin kävi. Samoihin aikoihin, kun Eero Huovinen ilmoitti eläkkeelle jäämisestään, Heikki sai tietää vakavasta sairaudestaan. Kun piispan vaalin ensimmäinen kierros oli pidetty, niin Heikin elämä päättyi seuraavana yönä.

(2) Ainakin kauempaa katsoen Heikin ammatillinen elämä näytti hyvin menestyksekkäältä. Opinnot etenivät hienosti sekä Suomessa että Englannissa. Merkittäviä tehtäviä avautui sekä palkkatyönä että luottamustoimina. Merkittäviä teoksia ilmestyi. Ettei vain joskus minullekin olisi kateus noussut mieleen. Heikin henkilökohtainen elämä oli sitten sellaista, josta muuan henkilö totesi Heikin olleen kuin Job.

(3) Hautaan siunaamisessa Agricolan kirkko oli aivan täynnä. En muista olleeni koskaan siunaustilaisuudessa, jossa olisi ollut niin paljon väkeä. Edustettuna oli hyvin laajasti sekä virallinen kirkko että kirkkoa lähellä olevat toimijat. Se oli ymmärrettävää, olihan Heikki niin monessa mukana. Myös tilaisuuden toteuttaminen toimittajineen, muotoineen ja sisältöineen oli hyvin korkealle viritetty. Särön tähän täydelliseen kuvaan toi se, että mukana oli myös Tuomas-yhteisö, jonka olen käsittänyt ymmärtävän itsensä kaiken tämän protestina.

Jyväskylässä olen itsenäni ja vaimoni kautta päässyt tutustumaan ruohonjuuritason kirkkoon: sen kohtaamaan elämään ja ihmisiin, joita varten kirkon tulisi olla olemassa. Hautajaisissa aloin kysellä, voiko tuo Agricolan kirkkoon kokoontunut ja siellä itseään toteuttanut kirkko koskaan kohdata arjen jäseniään. Eikö kuilu ole ylitettäväksi aivan liian leveä?

45. ja viimeinen muistikuva

Sinä Tapio olet sellainen, että kohtaat kaikki ihmiset heidän asemastaan riippumatta samalla tavalla.

Tämän ajatuksen sisältäneet teologisen tiedekunnan dekaanin sanat olivat 50-vuotispäiväni paras lahja.

Muistikuva 44

“Mennään kirkkoon. Mennään juhlaan.” Olemme autolla menossa kotikirkkomme ohi. Kun nuorempi tyttäreni näkee kirkon, hän huudahtaa nuo sanat. Voi sitä iloa, minkä ne minulle tuottavat. Mikään ei voisi aiheuttaa suurempaa iloa.

Muistikuva 43

Istumme vaimoni kanssa taksissa Sri Lankassa. Oikeastaan olemme vuokranneet auton kuljettajineen päiväksi päästäksemme käymään turistialueelta maan pääkaupungissa Colombossa. Olemme tutustuneet sekä katoliseen että protestanttiseen instituuttiin. Tilanne on kireä. Katolisen instituutin johtaja on joutunut henkeään varjellakseen poistumaan maasta. Olemme palaamassa retkeltämme hotelliin. Yhtäkkiä taksi poikkeaa asfaltoidulta päätieltä. Ajelemme majojen välejä kiemurtelevaa hiekkatietä. Pelko valtaa sydämemme. Mitä nyt tapahtuu: Ollaanko meitä viemässä kuulusteltavaksi siitä, miksi kävimme noissa epäilyttävissä ulkomaalaispaikoissa? Kenties olemme joutumassa panttivangeiksi. Onko henkemme vaarassa? Tajuan: tällaisessa pelossa, josta me pohjoismaalaiset emme tiedä mitään, suuri osa maailman ihmisistä elää päivittäin. Huoahdamme helpotuksesta, kun palaamme taas päätielle. Kuljettaja on vain kiertänyt illan ruuhkan.

Muistikuva 42

Astun kirkkaasta auringonvalosta Patanin kaupunginmuseon aulan hämärään. Sisällä istuu kolme paikallista miestä. He puhkeavat nauruun, kun käännän aurinkolaseinani olevat klipsit ylös. Ne ovat koko matkan ajan naurattaneet intialaisia. Katson miehiin ja sanon nimeeni viitaten: minä olen kuusisilmäinen metsän Jumala Suomesta. Nauru katkeaa kuin veitsellä leikaten.

Vuonna 1986 osallistuin sosiologien maailmankongressiin. Sen yhteydessä teimme kiertomatkan, jolla kävimme myös Nepalissa. Nepalilaisessa kultuurissa silmillä ja varsinkin ylimääräisillä silmillä on voimakas uskonnollinen merkitys.

Muistikuva 41

Odotan tyttöä Helsingin suosituimman aikuisdiskon edessä. Hän ilmestyy kadun toiselle puolelle. Näkee, että hän on tehnyt kaikkensa ulkoisen olemuksensa eteen. Tulos tekee vaikutuksen minuun. Valon vaihduttua vihreäksi hän ilosta hypellen tulee luokseni.

Muistikuva 40 Vakinaisessa virassa

“No kun sinä olit niin ylivoimainen.”

Opiskelujen alusta asti olin ajatellut pyrkiväni kaupunkiseurakunnan kirkkoherraksi. Jatkotutkinnon suorittaminen näytti tarjoavan sopivan tien saada siihen pätevyys. Kun sitten, paljon suunniteltua myöhemmin, sain tuo pätevyyden, jouduinkin vaikean valinnan eteen. Juuri sopivasti avautui käytännöllisen harjoitusten johtavan lehtorin virka. Valinnan ratkaisi ajatus siitä, että olin hankkinut erityisesti saarnasta niin paljon tietoa, että olisi tuhlausta käyttää sitä vain omien saarnojensa valmistuksessa. Kolmatta mahdollisuutta: jatkaa tutkijana, en edes harkinnut, koska olin saanut käsityksen, että assistenttina jatkaminen olisi häpeällistä. Jälkeenpäin, kun oli jo myöhäistä, tiedekuntamme professori kysyi minulta, miksi olin hyljännyt tiedemiehen uran ryhtymällä lehtoriksi. Silloin kolmas mahdollisuus vasta tuli ensimmäisen kerran mieleeni.

Kun minut oli valittu, niin yksi valinnassa mukana ollut antoi tuon lausunnon ylivoimaisuudesta. Otin sen myönteisenä. Jälkeenpäin olen käsittänyt, ettei minua voitu ohittaa, vaikka tarkoitus oli. Opetustaitoni mm. nihiloitiin vetoamalla siihen, että opiskelijat olivat minulle tuttuja.

Muistikuva 39

Olen ensimmäistä kertaa etelänlomalla. Kesällä kokenut etelänmatkaaja on saanut minut vakuutettua siitä, että kun kesällä varaa matkan, niin kyllä ne rahat talvella jostakin löytyvät. Rannalla olen tavannut ranskalaiset sisarukset. Hotelliin palatessamme olemme juuri nousseet dyyneiltä jyrkänteelle, jolla kaupunki sijaitsee. Kohtaamme suomalaisen miehen. Hän lumoutuu ranskalaisista naisista, lomasta, auringonpaisteesta, näkymästä yli dyynien sinisenä hohtavasta merestä. Hän sanoo: minä laulan tytöille. Pitkäaikaisena mieskuorolaisena hän alkaa laulaa tuttua laulua, jossa ylistetään Suomea. Keskellä Kanariaa on yhtäkkiä mitä suomalaisin hetki.

Muistikuva 38

Seison entisen kotini pihalla. Olen juuri vienyt poikani äitinsä luo. Poika on painanut kätensä ja kasvonsa ikkunaa vasten. Hän itkee vuolasti. Minusta tuntuu, että hän hakkaa käsillään ikkunaan. Olen lähdössä ensimmäiselle etelän lomalleni. Tuntuu pahalta. Miten voi jättää pojan itkemään tänne kylmään ja pimeään ja lähteä itse lämpöön ja aurinkoon. Saan rauhoitettua omaatuntoani lupaamalla itselleni, että kerran vielä otan pojan mukaan.

Toteutin lupaukseni seitsemän vuotta myöhemmin. Sen jälkeen olen matkustanut kunkin lapseni kanssa viikon lomalle ulkomaille, kun he ovat täyttäneeet kolmetoista. Huono omatunto synnytti perinteen.

Muistikuva 37

Tarina kertoo: Saksankielisen Sveitsin vanhemmat lähettävät lapsensa Geneve-järven seudulle ranskaa oppimaan. Heille ostetaan meno-paluuliput. Kun juna tulee Lausannen yläpuolellla olevasta tunnelista ja he näkevät maiseman, heittävät he paluuliput ulos ikkunasta. Juna syöksyy juuri ulos tuosta tunnelista. Edessä aukeaa Genevejärvi auringonlaskun valossa. Järven pinnan suurella hopealevyllä liukuvat valkeat laivat. Vastapäinen ranta on jo musta. Sen yläpuolella loistavat auringon punaisessa valossa lumihuippuiset vuoret. Tämä näky ei koskaan unohdu.

Muistikuva 36

Olen ensimmäistä kertaa mukana maailmanlaajassa kansainvälisessä konferenssissa. Joukko osanottajia juttelee keskenään menevän näköisenä. Kysyn tyhmänä, mihin he ovat menossa. Sanovat menevänsä Strasbourgin keskustaan johonkin ravintolaan syömään. Pyydän päästä mukaan. Ravintolassa keskustelu kääntyy Suomen asioihin. Kerron uskonnollisesta ryhmästä, jossa johtaja määrää aviopuolison. Yksi mukana olijoista sanoo: tämä oli paras tieto, jonka olen tässä konferenssissa saanut.

Olin Suomessa kokemastani vastustuksesta huolimatta onnistunut lähtemään konferenssiin. Olin siellä ulkona kuin lumiukko. Kukaan konferensseissa aikaisemmin käyneistä ei ollut minulle kertonut mitään tällaisten kokoontumisten luonteesta tai rakenteesta. Siiloasta innostunut oli vasta tekemässä väitöskirjaansa. Myöhemmin hänestä tuli maailmankuulu tutkija. Tuosta Strasbourgin pimenevässä illassa esittämästäni pyynnöstä lähteä mukaan alkoi minun ystävyyteni maailman johtavien uskontososiologien kanssa. Suomessa sitä pidettiin ensi sijassa pahana virheenä.

Muistikuva 35

Liisankatu 16:n piharakennuksen kellarikerroksen ikkunan ohi vilahtavat kumisaappaat. Sanon, vai onko se joku muu: alotetaanpa kokous. Assitenttiliiton hallituksen taistolaisjäsenet olivat laskeneet, että heillä olisi työvaliokunnassa hetkellinen enemmistö. Nyt olisi erinomainen tilaisuus tehdä päätös, jolla saataisiin kansa kaduille ja näin luoduksi maahan vallankumouksellinen tilanne. Olimme soittaneen puheenjohtajalle. Hänet oli tavoitettu metsästä tekemästä seismologisia kokeita. Taksi oli vienyt lentokentälle metsäretkeläisasuisen miehen. Lentokone oli tuonut Helsinkiin, taksi Liisankadulle. Kumisaappaat kertovat: vallankumous on taas kerran torjuttu. Mahtaa Lenin-setä harmistuneena huoahtaa mauseleumissaan.

Muistikuva 34

“Minä tapan kaikki.” Mies makaa käytöstä jääneen huoltoaseman pihalla. Nautitut aineet ovat vieneet hänen voimansa. Vielä hän jaksaa nostaa toisen kätensä nyrkissä ja huutaa keukojensa täydeltä. Ihaillen ajattelen, miten uhma on vielä voimissaan vaikka miehessä ei enää voimaa ole. Toisaalta mietin, että makaisiko mies nyt tuossa, jos uhmaa ei olisi ollut niin paljon. Rappeutuneesta huoltoasemasta Vaasankadun päässä on tullut epämääräisen aineksen - niin kuin silloin sanottiin - kokoontumispaikka. Kuljen siitä ohi palatessani kotiin Harjukadulle. Monesti on tippa ollut lähellä tulla silmään kuunnellessani heidän kaunista murrepuhettaan. Maalta puhtaan luonnon keskeltä on tultu kaupunkiin suurin toivein. Tähän öljyiselle asfaltille ja porraskiville on päädytty.

Muistikuva 33 Elämää aloittamassa

Olemme Sarpin kahvilassa nauttimassa leivoskahveja. Meitä on kolme, kaksi opiskelijaa Helsingistä, psykologiaa opiskeleva tyttö ja hänen poikaystävänsä, sekä minä. Olemme juuri olleet tytön isän hautaan siunaamisessa. Aikuiseksi tultuaan tyttö oli alkanut etsiä isäänsä. Kun isä löytyi, tyttö sai tietää hänen kuolleen viikkoa aikaisemmin. Tytär ehti järjestämään hautauksen. Siunauksen jälkeen tarjoan saattoväelle kahvit.

Valmistuttuani olin 9,5 kuukautta pappina Porin Teljän seurakunnassa.

Muistikuva 32

Hetki sitten on joukkueenjohtajamme, kersantti tullut alokastupaamme. Hän sanoo: Lampinen pitää sitten tänään iltahartauden! Yritän estellä. Vetoan siihen, että se kuuluu yksityiselämääni. Armeija ei voi siitä määrätä. Taivun. Kersantin poistuttua tupakaverit sanovat: Pidä sitten lyhyt. Olemme juuri sinä päivänä saaneet tiedon, että Martin Luther King on murhattu. Illalla alan kertoa miehestä, joka ei tuntenut pelkoa vaikka hänen henkeään uhattiin ja hänet pantiin vankilaan. Raamatusta otan kohdan, jossa sanotaan: pelkoa ei rakkaudessa ole. Sillä täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Palaamme tupaan. Kukaan ei sano mitään. Katkaisen hiljaisuuden leikillisellä kysymyksellä: No, oliko se tarpeeksi lyhyt. Joku vastaa: Kyllä se olisi saanut olla vaikka kuinka pitkä tahansa. Muut ovat samaa mieltä.

Olen elämässäni puhunut julkisesti loputtoman monta kertaa. Vain tästä yhdestä kerrasta minulla on varmuus siitä, että sana meni perille.

Muistikuva 31

Aurinko paistaa täydellä terällään. Lämpöä on yli 30 astetta. Alhaalla järvellä liukuvat valkeat laivat. Edessäpäin kohoavat lumipeitteisten vuorten huiput. Tässä täydellisessä maisemassa liftaamme kaverin kanssa. Paikalle liukuu amerikkalainen loistoauto. Pääsemme kyytiin. Kuljettaja paljastuu meksikolaiseksi miljonääriksi. Jonkin ajan kuluttua otamme kyytiin washingtonilaisen liftarin. Aluksi hän luulee meitä autoon kuuluviksi.

Tämä lienee vieläkin elämäni ylellisin hetki.

Muistikuva 30

Soitan göteborgilaisen kerrostalon alaoven ovisummeria katutasolla. Olen kuulevani avausäänen. Revin ovea, mutta se ei aukea. Uudetkaan yritykset eivät auta. Ajattelen, etteivät tytöt olekaan kotona. Menen varmuuden vuoksi varaamaan paikan retkeilymajalaivasta. Palaan ovelle. Joku kulkee siitä. Näen, että se aukeaakin sisäänpäin, ei ulospäin niin kuin kaikki ulko-ovet Suomessa.

Opin kantapään kautta: Ulkomailla mikä tahansa voi olla eri lailla kuin Suomessa. Tästä opista on ollut paljon hyötyä sekä iloa.

Muistikuva 29

Olen ensimmäistä kesääni työssä ruotsalaisessa tehtaassa. Minä ja työkaverini olemme tulleet puhumaan pomollemme. Työkaverilla on asiaa. Minut on pakotettu tulemaan tulkiksi. Työkaveri sanoo minulle suomeksi, mitä hän haluaa sanoa pomolle. Tapailen ruotsin sanoja ja lauserakennetta. Tuotan jonkinlaista kieltä. Pomo on ilmeisestikin ymmärtänyt, koska hän sanoo jotakin. Kysyn kaverilta, mitä pomo sanoi ja mitä hän haluaa siihen vastata. Nyt on minun vuoroni puhua pomolle. Näin keskustelu jatkuu, kunnes asia on tullut hoidettua.

Työtoverini pyysivät minua tulkiksi. Sanoin, etten pysty siihen. He eivät uskoneet vaan vetosivat siihen, että luen lehteäkin. Sitä ei kukaan muu suomalainen pystynyt tekemään. He oppivat ensin ymmärtämään ruotsia, sitten puhumaan, vain harvat lukemaan, kirjoittamaan ei juuri kukaan. Koulussa me vain luimme ja kirjoitimme. Sanomalehdestä ymmärsin aluksi vain uutisen prinsessan kihlauksesta. Sen koulussa opittu sanasto avasi.