Muistikuva 9

Vesi tunkee suuhuni, vajoan. Kaverit huomaavat hätäni, tarraavat minuun ja vetävät mättäiselle savikuopan reunalle. Pärskin veden sisältäni.

Isättömällä pojalla ei ollut paljon uinnin opettelun mahdollisuuksia. Tätä on monen ollut vaikea ymmärtää, mielletäänhän Pori joen ja meren kaupungiksi. Meren näin ensi kertaa vasta siinä kymmenvuotiaana ja silloinkin Mäntyluodon ja Reposaaren välillä kulkevan laivan kannelta. Meri ja joki olivat kaukana, mutta 10-vuotiaille oli jo mahdollista ajaa polkupyörillään muutaman kilometrin matkan metsän halki opettelemaan uimaan tiilitehtaan entisillä savikuopilla. Niin olimme tehneet silloinkin. Vesi oli alkanut kannattaa. Uin jo matalassa rannassa muutaman vedon. Lähdin uimaan muutaman metrin matkaa kahden matalan kohdan välillä. Olin aivan rannan tuntumassa. Sitten tein virheen. Aloin koittaa, missä pohja on. Sitä ei löytynytkään. Hätäännyin ja painuin veden alle. Kaverit kiiruhtivat vetämään minut ylös. Sain elinikäisen vesikauhun. Seuraavan kerran minulle tuli mahdolliseksi yrittää uudestaan uimaan opettelua, kun kesällä 1966 asuin Lauttasaaressa aivan hiekkarannan tuntumassa. Opinkin vähän uimaan, mutta vasta kesällä 1972 kaksiviikkoisen rippikoululeirin vetäjänä Merikarvialla sain ensimmäisen kerran uudelleen tunnun, että vesi kannattaa uijaa.