Heikki Kotila in memoriam

Viime perjantaina olin Heikki Kotilan hautajaisissa. Sanotaan: vainajista ei mitään pahaa. Heikin kohdalla tämä on helppoa. Hän oli niin hieno herrasmies, ettei tällainen vanha vihainen mieskään kaivelemallakaan löydä hänestä mitään kielteistä sanottavaa.

En oikeastaan tuntenut Heikkiä. Kun kuuntelin hänen serkkunsa Markku Kotilan puhetta, ymmärsin, että tuntemattomuus oli luonnollista. Niin täysin erilaiset olivat lähtökohtamme elämään. Oli meillä yhteistäkin, tärkeimpänä niistä suuri rakkaus pyhään messuun. Tiemme risteytyivät aina joskus. Olin päättämässä Heikin valitsemisesta Sanan päätoimittajaksi. Hän taas päätoimittajana pyysi minua vakituiseksi kolumnistiksi lehteensä. Heikki myös alkoi vakinaisena hoitaa professuuria minun viransijaisuuteni jälkeen.

Heikin kuoleman ja hautajaisten ympärillä mielessäni pyöri kolme ajatusta. Niistä kaksi ensimmäistä on elämän ihmettelyä.

(1) Olin aina ajatellut, niin kuin varmaan monet muutkin, että Heikistä luonnollisesti tulisi Eero Huovisen seuraaja Helsingin hiippakunnan piispana. Toisin kuitenkin kävi. Samoihin aikoihin, kun Eero Huovinen ilmoitti eläkkeelle jäämisestään, Heikki sai tietää vakavasta sairaudestaan. Kun piispan vaalin ensimmäinen kierros oli pidetty, niin Heikin elämä päättyi seuraavana yönä.

(2) Ainakin kauempaa katsoen Heikin ammatillinen elämä näytti hyvin menestyksekkäältä. Opinnot etenivät hienosti sekä Suomessa että Englannissa. Merkittäviä tehtäviä avautui sekä palkkatyönä että luottamustoimina. Merkittäviä teoksia ilmestyi. Ettei vain joskus minullekin olisi kateus noussut mieleen. Heikin henkilökohtainen elämä oli sitten sellaista, josta muuan henkilö totesi Heikin olleen kuin Job.

(3) Hautaan siunaamisessa Agricolan kirkko oli aivan täynnä. En muista olleeni koskaan siunaustilaisuudessa, jossa olisi ollut niin paljon väkeä. Edustettuna oli hyvin laajasti sekä virallinen kirkko että kirkkoa lähellä olevat toimijat. Se oli ymmärrettävää, olihan Heikki niin monessa mukana. Myös tilaisuuden toteuttaminen toimittajineen, muotoineen ja sisältöineen oli hyvin korkealle viritetty. Särön tähän täydelliseen kuvaan toi se, että mukana oli myös Tuomas-yhteisö, jonka olen käsittänyt ymmärtävän itsensä kaiken tämän protestina.

Jyväskylässä olen itsenäni ja vaimoni kautta päässyt tutustumaan ruohonjuuritason kirkkoon: sen kohtaamaan elämään ja ihmisiin, joita varten kirkon tulisi olla olemassa. Hautajaisissa aloin kysellä, voiko tuo Agricolan kirkkoon kokoontunut ja siellä itseään toteuttanut kirkko koskaan kohdata arjen jäseniään. Eikö kuilu ole ylitettäväksi aivan liian leveä?