Muistikuva 28

Seison niemenmäkiläisen kerrostalon alaoven ulkopuolella. Vieressäni seisoo kaunis nuori tyttö. Osakunnan fuksien kiitosjuhlassa esitämme katkelman Muumien tarinoita. Minä olen Nuuskamuikkunen, jonka taskussa on Pikku Myy. Myytä esittämään valitaan kevein tyttö. Taskuun hän ei mahdu, joten kannan häntä mukanani toisella käsivarrellani. Juhlan jälkeen lähden saattamaan häntä. Asumme samalla suunnalla, hän Niemenmäessä, minä Etelä-Haagassa. Erotessamme hän kysyy, missä voisimme tavata. Sanon, että osakunnassa. Siellä en häntä enää näe.

Tapausta muistellessani päässäni alkaa aina soida laulu: ”Oli elämän valttikortit mulla kerran kädessäin.”

Muistikuva 27

Nousemme äitini kanssa Helsingin Sanomien jakelukuorma-auton kyydistä samassa tienhaarassa, jossa aikanaan oli joutunut luopumaan koirastani. Äitini maksaa edestakaisesta matkastamme 500 markkaa. Kuljettaja on tyytymätön. Hän ei tiedä, että siinä ovat kaikki rahavaramme.

Olimme lähteneet Helsinkiin järjestelemään opintojeni alkamista. Äidilläni oli tuttavia Helsingissä. Helsingin Sanomat oli luonut oman jakeluverkostonsa. Saimme tietää, että tuttavamme tyttären mies oli yksi lehtiä Helsingistä noutavien autojen kuljettajista. Pääsimme mukaan.

Muistikuva 26 Opiskeluaika

Nuori mies punainen lippalakki rennosti takaraivolla katselee Teologisen tiedekunnan ilmoitustaulua. Hämmästyneenä hän huudahtaa ilosta: “Minä olen päässyt opiskelemaan.”

Tämä on ainoa muistelu tässä kirjassa, jonka tiedän toisen kertomana. Opiskelutoverillani oli tapana kertoa tätä ensi tapaamisestamme. Olin ollut pääsykokeissa. Ilokseni olin päässyt sisään. Tiesin nyt, että Jumalan yllättävä tarkoitus on tehdä minusta pappi. Jälkeenpäin tiedekunnan dekaani kyllä kertoi, että sinä syksynä, kun ensimmäisen kerran oli pääsykokeet, hyväksyttiin kaikki paitsi yksi. Hän oli kirjoittanut paperiinsa: toivon, ettei minua hyväksyttäisi olen täällä äitini tahdosta.

Muistikuva 25

On juhannusaatto. Kolmen pojan tanssiporukkamme on viimeistä kertaa koolla. En oikeastaan haluaisi enää lähteä mihinkään, mutta yksi meistä saa ylipuhuttua lähtemään Säkylän Eenokin juhannusjuhlille. Siellä on kuulemma itse maailmanmestari Ingemar Johansson näytösnyrkkeilemässä. Tili on juuri saatu, joten rahaakin on. Matkaamme paikalle Keto-Seppälän linja-autolla. Paikalle saavuttuamme tarkistamme tapamme mukaan, minkä väriset ovat näyttöliput. Lompakoistamme löytyy vain kaksi oikean väristä lippua. Tällaista tilannetta varten varatulla partakoneenterällä puolitamme toisen niistä. Nyt vain liput nuppineulalla takin rintapieleen ja sisään. Pian huomaamme, että tungoksessa näyttöliput putoilevat ihmisiltä maahan. Vaihdamme niistä itsellemme viralliset liput. Kun lippuja edelleen löytyy, menemme ulos ja alamme myydä niitä lippukojun vieressä. Kerromme, että myymme lippumme, kun emme viitsikään jäädä tänne.

Tanssipaviljonkiin tarvitaan toiset liput. Nythän meillä olisi niitä varten rahaa, mutta ostaminen ei meille käy. Kun orkesteri tauon jälkeen alkaa soittaa, ihmiset ryntäävät sisään. Järjestysmies ei millään ehdi ottaa kaikkia lippuja käteensä tukevasti. Niitä putoilee. Jalka vaan päälle ja pian meillä on tanssiliputkin.

Tältä juhlamatkalta palatessa meillä oli enemmän rahaa kuin lähtiessä vaikka olimme linja-automatkat maksaneet. Se jäi kolmikkomme viimeiseksi yhteiseksi tanssimatkaksi. Vielä pari kertaa olin tansseissa, viimeisen kerran Oulussa. Sitten en tanssinut kymmeneen vuoteen. Teini-ikä oli takana.

Muistikuva 24

Olen liftannut Helsingistä Poriin kotona käymään. Menen kummisetäni ja -tätini talolle, jossa olen asunut kymmenvuotiaasta. Asunnon ikkunat ovat tyhjät. Kurkistan alustaan. Sekin on tyhjä. Kävelen velipojan luokse kysymään, mitä on tapahtunut. Hän kertoo mummin muuttaneen viidenteen osaan. Lapsena oloni on loppunut.

Muistikuva 23

Välitunneilla järjestäjän tehtäviin kuuluu taulun pyyhkiminen. Viimeisen luokan alettua päätämme, että näin suuret herrat ei enää taulua pyyhi. Otamme aina käytävältä ohikulkevan alempiluokkalaisen pyyhkijäksi. Kun opettajat kuulevat tästä, he sanovat, että jälki-istuntoa tulee, jos he näkevät. Olen järjestäjänä. Tarkkailen ohikulkevia. Näen seitsemännen luokan suurimman pojan tulevan. Kehotan häntä puhdistustyöhön. Tavan mukaan, kun sanat eivät tehoa on pantava voimaa peliin. Tartun häntä vyötäisistä. Hän tarraa ovenpieliin. Väännän niin, että ovi hyppää topparin yli. Silloin voimistelunopettaja tulee paikalle. Ajattelen: nyt kävi käry. Voimannäyte: pieni mies ison kimpussa niin että oven pielet rutisevat, lumoaa hänet ja hän jatkaa mitään sanomatta matkaansa. Taas on luokassa seuraavaa tuntia varten tabula rasa.

Itse penkinpainajaispäivä oli siihenastisen elämäni makein. Tukkijätkiksi pukeutuneina, lenkkimakkarat kaulan ympärillä ja saunavihdat hartioilla saimme vapaasti hallita koko kaupungin keskustaa. Makasimme mm. suuressa kasassa keskellä pääkatua. Niin harvinaista oli silloin ylioppilaaksi pääseminen. Koko maassakin meitä oli vain alle 10000.

Muistikuva 22

Juhannusaattona laskeudun linja-autosta Ikaalisten kauppalan linja-autoasemalla. Tyttö on vastassa. Kävelemme perinteisen kylpyläpaikkakunnan kauniiden vanhojen talojen ohi ja puiden alla Kyrösjärven rantaan. Nousemme siellä odottavaan veneeseen. Tyttö soutaa meidät lahden poikki kotitalonsa rantaan. Juhannus, vanha miljöö, tyttö, järvi, venematka, talo rantatöyräällä voiko romanttisempaa olla.

19-vuotiaana tutustuin ensi kerran järveen. Olin nähnyt sellaisen vain junan tai linja-auton ikkunasta. Tytön kotona oli 11 huonetta, minä olin tottunut asunaan huoneessa ja keittiössä. Vierailulla olin täydellinen typerys. En tuonut mitään mukanani. Ketään en tervehtinyt. Lähettivät lapset kysymään nimeäni. Sitäkään en kertonut. Että voi murkku olla typerä. Seuraavana juhannuksena olin, jos mahdollista vieläkin typerämpi: Olin luvannut mennä, mutten mennytkään, kun en saanutkaan luvattua autoa lainaksi. Linja-autokyyti ei enää kelvannut herralle, jolla oli ajokortti.

Muistikuva 21

“Äänilähetin epäkunnossa”. Näin lukee silloisia televisiolähetyksiä matkien kaulassani olevassa lapussa. Jokavuotiseen tapaan Satakuntalainen osakunta on kutsunut teinikuntien edustajat vieraakseen Helsinkiin Itsenäisyyspäiväksi. Tulemme junalla. Matka on rattoisa. Minäkin innostun niin, että maistan kavereiden Koskenkorvapullosta. He ihmettelevät, etten köhi yhtään. Illalla isäntämme vievät meidät Suurkirkon tasanteelle katsomaan, kun ylioppilaiden soihtukulkue valuu torille. Nukumme osakuntahuoneistossa enimmäkseen lattialla. Minä onnistun valtaamaan kirjaston ja Porin huoneen välisestä käytävästä sohvan. En huomaa, että ikkuna on auki. Veto käy siitä kurkkuuni. Aamulla ääni ei kulje ollenkaan. Leviää yleinen käsitys, että äänettömyyden syy on runsas alkoholin käyttö. Tosiasiassa olen uteliaana maistanut vain tuon yhden ryypyn junamatkan aikana.

Tavallisesti matkaan lähtivät vain teinikuntien puheenjohtajat ja sihteerit. Minun katsottiin tehneen niin paljon sekä teinikunnan että teiniyhdistyksen huvitoimikunnan puheenjohtajana, että ansaitsin palkintomatkan. Opiskeluaikana en sitten soihtukulkueessa mukana ollutkaan. Sen vääräksi hurraaisänmaallisuudeksi laskeva radikaalisuus oli saanut minussa vallan.

Muistikuva 20

Koputan luokan oven oveen. Tiedän, että oven takana on menossa ruotsin tunti. Teinikunta on valinnut minut yhdeksi koulumme lehden, Kollegan toimittajaksi. Myymme lehteä kaikissa Porin oppikouluissa. Tipulaksi kutsuttu Tyttölyseo saa uuden rakennuksen. Pyydämme tipulalaista kirjoittamaan nimimerkin suojassa kuvauksen vihkiäisjuhlasta. Tyttöjen rehtori suuttuu kirjoituksesta. Hän kieltää lehden myynnin koulussaan. Kielto on meille taloudellisesti erittäin huono. Tipulalaiset ovat merkittävä ostajaryhmä. Seuraavan numeron ilmestyttyä pyydän päästä rehtorin puheille. Esittelen lehteä ja erityisesti siihen kirjoittamaani juttua oppikoululaisten valtakunnallisilta raittiuspäiviltä Kokkolassa. Rehtori on innokas raittiustyön edistäjä. Saan puhuttua uuden myyntiluvan. Nyt olen tulossa myöhästyneenä tunnille. Heti sisään astuttuani opettaja alkaa hänelle luonteenomaisen puhetulvan. Hänen vetäessään henkeä saan suunvuoron, sanon: "Kävin tapaamassa Tyttölyseon rehtoria ja valitettavasti hän käytti aikaa enemmän kuin olin hänelle varannut." Opettajan suu loksahtaa auki. Hän sanoo, että eikös Lampinen ole Kollegan toimittaja. Vastaan olevani. Siihen opettaja: "Mites Lampinen on voinut käydä tyttölyseon rehtoria tapaamassa. Hänhän on niin vihainen Kollegalle, että on kieltänyt sen myynnin. Rehtori on tehnyt kaikkensa hänen päänsä kääntämiseksi, mutta ei ole onnistut kumoamaan kieltoa." Totean lakonisesti: "Siitä juuri olin keskustelemassa. Nyt sitä saa taas myydä." Että on mannaa koulupojan sielulle.

Muistikuva 19

Tyttö on tosi viettelevä vaaleanpunaisessa pitsiyöpaidassaan ja -aamutakissaan. Olen hakemassa Fiascon taloudenhoitajana allekirjoitusta. Tyttö, jonka kanssa asia on hoidettava, on kertonut puhelimessa olevansa sairaana yksin kotona. Minun tulee tulla sinne. Allekirjoittaminen hoituu ja lähden menemään.

Vasta eläkkeellä, 70-vuoden iän lähestyessä, tajusin, että mahtoiko se tyttö todella olla sairas.

Muistikuva 18

Opettaja palauttaa syksyn ensimmäistä ainekirjoitusta. Minä kiitettävän kirjoittaja saan taas huonon numeron. Päätän kokeilla lukea ennen seuraavia kirjoituksia pari kaunokirjallista teosta.

Kirjojen lukeminen auttoi. Sain taas kiitettäviä numeroita. Opin lukemaan kirjat jo ennen ensimmäistä ainetta. Kolme kuukautta sahalla muuttivat kielenkäyttöni samalla tavoin kuin se kasvatti känsät käsiin. Kaunokirjallisuus auttoi palaamaan koulun kielelliseen kulttuuriin. Känsät kestivät juuri toukokuun loppuun. Niinpä ensimmäisinä työviikkoina rakot taas puhkeilivat.

Kun olin lukenut Kalle Päätalon esikoisteoksen “Ihmisiä telineillä”, kirjoitin sen innoittamana aineen sahan sosiaalimurteella. Opettajan kommentti oli: “Me unohdetaan tämä aine. Eikös vaan.”

Muistikuva 17

Olen Porin Voiman nimissä sähköasentajaharjoittelijana Seikun Sahalla. Se on Suomen toiseksi suurin saha. Asennamme toisen harjoittelijan kanssa sähköpistorasiaa taukohuoneen jääkaappia varten. Sellainen ihme on hankittu eväitä varten. Paikalle tulee sahan huoltomiesten esimies. Hän kysyy: miksi te täällä kahdestaan touhuatte. Eikö paikalla pitäisi olla joku vanhempi asentaja. Ilmoitan rinta kaarella: Minä olen Seikun sahan vanhin sähkömies. Esimies: Jos niin on, niin kyllä sinun palkkaasi sitten pitää nostaa.

Tienasin 14-vuotiaasta lähtien talvea varten rahaa Rosenlew-yhtiön palveluksessa. Pisimpään, viisi kesää, olin työssä sähköverstaalla. Sinä kesänä kokenut esimiehemme oli joutunut riitoihin esimiehekseen tulleen, juuri valmistuneen nuoren innokkaan insinöörin kanssa. Kostoksi hän oli pannut kaikki miehet, päivystäjiä lukuun ottamatta, yhtä aikaa kesälomalle. Niin me harjoittelijat olimme jääneet kahden. Esimies piti lupauksensa palkankorotuksesta.

Muistikuva 16

Kipu polttaa varvastani. Porissa vietetään valtakunnallisia kotiseutupäiviä. Niihin liittyy myös Isomäen lavalla järjestettävät yötanssit. Lava on esiintymislava. Sitä ei ole suunniteltu tanssimista varten. Ahtaus on melkoinen. Tanssin harmaat sandaalit jalassa. Pyylevä nainen peruuttaa ja painaa piikkikorkonsa varpaalleni. Aion juuri pyytää häntä siirtämään jalkaansa, kun hän alkaa kiertyä koron varassa. Kipu on sietämätön. Työnnän naista ahterista molemmin käsin. Hän sinkoutuu eteenpäin.

Kouluaikana kävimme tansseissa vain lauantaisin. Kesällä aina, kun niitä järjestettiin, vähintään kolme kertaa viikossa. Ennätys taisi syntyä tuona viikonloppuna: neljät tanssit lauantai-illasta sunnuntai-iltaan.

Muistikuva 15

Käyn silmäpeliä siihen halukkaan tytön kanssa. Helsingin Messuhallin päädyssä soittaa yhdysvaltalaisten sotilaiden bigband. Hallissa ja messukentällä on esillä America Today -näyttely. Minulla on ylläni klubitakki, päässä olkihattu ja aurinkolasit. Silmäpelin ollessa juuri parhaassa vauhdissa paikalle tölmää kaverini, joka huutaa: “Täällähän sinä Waari oletkin.” Tyttö hätkähtää. Katsoo vielä kerran ikään kuin varmistuakseen. Käännähtää kantapäillään ja lähtee pois.

Porin Suomi-Amerikka-yhdistyksen nuorisojaosto Fiasco oli järjestänyt matkan näyttelyyn. Suomalaiset ovat monta kertaa luulleet minua ulkomaalaiseksi Tuo messuhallin tapaus oli ensimmäinen kokemukseni siitä.

Muistikuva 14

Piikaränni on tavallistakin täydempänä edestakaisin vaeltavia teini-ikäisiä. Onhan Porin kaupungin 400-vuotissyntymäpäivä. Kuljeskelen tuttujen koulukavereiden kanssa. Entisen luokkakaverini ympärillä on suuri joukko kuuntelemassa hänen huulenheittoaan. Päätän liittyä joukkoon. Pian meitä on kaksi huulenheittäjää. Menemme Raatihuoneelle kuuntelemaan juhlallisuuksia sitten jokirantaan katsomaan jäälle pystytettyä ilotulitusta. Elinikäinen ystävyys on solmittu.

Minulla oli tarkat kotiintuloajat, joita myös noudatin. Ensin oli tultava illan pimennettyä, sitten yhdeksäksi, sitten kello kymmeneksi. Porin 400-vuotisiltana tuo käytäntö murtui.

Muistikuva 13

Istun Porin uusgoottilaisen kirkon lehterillä. Minun lisäkseni paikalla on kaksi ruotsalaista oppikoulua käyvää tyttöä. He ilmeisesti ovat suorittamassa rippikouluun kuuluvia jumalanpalveluskäyntejä. Minä olen tullut vapaaehtoisesti, omasta harrastuksesta.

Kotonani kuunneltiin radiosta säännöllisesti jumalanpalvelukset ja hartaudet. Kirkossa ei käyty. Jostakin sain päähäni alkaa käydä jumalanpalveluksissa. Voi olla, että joko koulun tai rippikouluun kuuluneet jumalanpalveluskäynnit olivat herätteenä. Tytöt kertoivat myöhemmin, että he olivat alkaneet kutsua minua kirkkopojaksi.

Muistikuva 12 Teini-ikä alkaa

Tihuttaa. Säännöllisin välimatkoin olevien lyhtypylväiden hehkulamput luovat valokehiä pimeyteen. 14-vuotias poika juoksee täyttä vauhtia sorakatua lyhtypylväiden välin, seuraavan hän kävelee, seuraavan hölkkää, seuraava menee taas täyttä vauhtia. Näin toistuu koko pitkän radanvartta seuraavan kadun matkan. Sama kertaantuu vielä takaisin päin.

Koulussa olin tullut kaveriksi toisen uuskoivistolaisen pojan kanssa. Hänen isänsä oli innokas penkkiurheilija. Hänelle tuli jopa Suomen urheilulehti. Suomen juoksu-urheilua oli alettu uudestaan nostaa maailmankartalle. Välineenä oli intervalliharjoittelu. Sitä mekin aloimme toteuttaa. Hankimme myös painot. Niissä oli maailmanennätyksen haltijan, luistelija Juhani Järvisen tavoin painoja 50 kg. Todistuksissa urheilun numeroni nousi 7:stä 10:een. Viimeisellä luokalla siihen tarvittiin jo vähän lyseolaispoikien kekseliäisyyttäkin. Juoksuharjoitukset olivat jääneet vähiin.

Muistikuva 11

Kaksi tyttöä huutaa minua ulkona. Toisella on punainen, toisella tumma tukka. He pyytävät minua kanssaan pyöräilemään. Äiti ei päästä, vaan ajaa tytöt pois. He eivät uskalla tulla uudestaan.

Olen alkanut ajatella, että tästä pienestä tapahtumasta alkoi kehitys, joka selittää suurimman osan vaikeuksista, jotka elämässäni olen joutunut kohtaamaan.

Muistikuva 10

Istun jakkaralla yöpuvussani huopaan kääriytyneenä. Puuhellan tulipesän luukku on auki. Suloinen lämpö tuntuu koko ruumiissa. Tässä ei merkitse mitään se, että keittiön nurkka on talviseen tapaan paksussa jäässä. Illalla kamarin kaakeliuuni oli lämmitetty tulikuumaksi. Aamuun mennessä huoneen lämpötila oli silti laskenut 12 asteeseen. Äiti on noussut ylös ennen minua ja sytyttänyt keittiön hellaan tulen ja tullut sitten vasta herättämään minut. Istun tässä vielä hetken vasta sitten puen päälleni.

Muistikuva 9

Vesi tunkee suuhuni, vajoan. Kaverit huomaavat hätäni, tarraavat minuun ja vetävät mättäiselle savikuopan reunalle. Pärskin veden sisältäni.

Isättömällä pojalla ei ollut paljon uinnin opettelun mahdollisuuksia. Tätä on monen ollut vaikea ymmärtää, mielletäänhän Pori joen ja meren kaupungiksi. Meren näin ensi kertaa vasta siinä kymmenvuotiaana ja silloinkin Mäntyluodon ja Reposaaren välillä kulkevan laivan kannelta. Meri ja joki olivat kaukana, mutta 10-vuotiaille oli jo mahdollista ajaa polkupyörillään muutaman kilometrin matkan metsän halki opettelemaan uimaan tiilitehtaan entisillä savikuopilla. Niin olimme tehneet silloinkin. Vesi oli alkanut kannattaa. Uin jo matalassa rannassa muutaman vedon. Lähdin uimaan muutaman metrin matkaa kahden matalan kohdan välillä. Olin aivan rannan tuntumassa. Sitten tein virheen. Aloin koittaa, missä pohja on. Sitä ei löytynytkään. Hätäännyin ja painuin veden alle. Kaverit kiiruhtivat vetämään minut ylös. Sain elinikäisen vesikauhun. Seuraavan kerran minulle tuli mahdolliseksi yrittää uudestaan uimaan opettelua, kun kesällä 1966 asuin Lauttasaaressa aivan hiekkarannan tuntumassa. Opinkin vähän uimaan, mutta vasta kesällä 1972 kaksiviikkoisen rippikoululeirin vetäjänä Merikarvialla sain ensimmäisen kerran uudelleen tunnun, että vesi kannattaa uijaa.

Muistikuva 8

Jono on toivottoman pitkä. Harmaa aita näyttää ulottuvan näköpiirin ulkopuolelle. Olen satojen tätien ympäröimä. Innoissaankin he muistavat vahtia minua. Olin jo kerran Helsingin kaupungintalon edessä päässyt irti ja mennyt vilkkaasti liikennöidyn kadun yli ylioppilastaloksi luulemani talon luokse. Olinhan nähnyt tietosanakirjassa yliopiston päärakennuksen kuvan. Tiukassa otteessa yritän kurkotella nähdäkseni Stadionin tornin. Onnistunkin näkemään, kun olympiatuli sammuu tornin huipulla.

Kovalla kinuamisella olin saanut äitini ostamaan meille matkan Helsinkiin olympialaisia katsomaan niiden viimeiseksi päiväksi. Rouvat eivät olleet niinkään kiinnostuneita kisoista, mutta Armi Kuuselan tervetuliaisjuhla pallokentällä Olympiastadionin vieressä sai heidät innostumaan. Niinpä menimme sinne.

Muistikuva 7

Minun sydäntäsi särkee. Itku kuristaa kurkkua. Uskollisin ystäväni Bobby kiertelee luottavaisesti ympärilläni. Niin kuin aina sen toinen korva on ylöspäin, toinen taas on lurppa. Torin kulkukoirien perinnössä on geenejä niin monista roduista. Bobbyn pään sisällä ne ovat jalostuneet huippuunsa. Mahtaakohan se ymmärtää jopa sen, että tämä niin monia yhteisiä retkiämme muistuttava tilanne on erilainen. Näen Nakkilassa asuvan autoilija pikkuserkkuni kuorma-auton lähestyvän. Hän avaa oven ja tervehtii minua iloisesti. Nostamme Bobbyn hänen viereensä ohjaamoon. Auto lähtee. Minä kävelen kotiin.

Olimme muuttaneet omasta talosta vuokra-asuntoon. Sen aikaisten ihmisten tavoin äitini oli kovin herkkä sille, mitä muut ihmiset sanoivat. Joku oli valittanut koirasta. Niinpä hän päätti antaa sen pois. Hän ei ollenkaan ajatellut, kuinka julmaa se oli lasta kohtaan. Vielä pani minut itseni viemään koiran. Bobbysta luopumisesta en ole koskaan toipunut.

Muistikuva 6

Saliksi kutsutun huoneen ovi on aina lukossa. Se avataan vain, jos tulee vieraita. Nyt tapahtuu jotain outoa. Äiti menee saliin. Lukitsee oven peräänsä. Katson avaimenreiästä. Näen äidin itkevän.

Muistikuva 5

Olen lähdössä kouluun. Äiti saattaa minut seuraavaan kadunkulmaan. Siitä hän näkee minut koko kadun matkan koululle asti. Olen riemuissani siitä, että äiti kerrankin näkee kouluunmenoni. Juoksen koko matkan. Vesi ryöppyää hiekkaisen kadun kuralätäköistä.

Äitini piti torikauppaa. Hänen oli oltava torilla jo kello kuuden aikaan. Monet seitsemäksi töihin menevät ostivat jotain työmatkallaan. Äiti oli tämän yhden kerran kotona, kun lähdin kouluun. Tavallisesti lähdin omatoimisesti. Joskus olin koulun pihassa odottamassa kavereita jo kello seitsemän, tuntia ennen koulun alkua.

Muistikuva 4

Leikkiautossa on pyörinä Singerin ompelukoneiden vauhtipyörät. Istun auton lavalla. Joku vetää autoa. Matalalla istuminen kiristää housuntakamukset. Se on liian houkutteleva maali tuttavaperheen pojalle, joka on tullut esittelemään uutta itsetehtyä ilmakivääriään. Luoti osuu ja sattuu. Parahdan itkuun.

Isäni oli luultavasti tehnyt auton käyttäen ompelukoneiden ylimääräisiä osia. Hän oli näet ollut työssä Singerin ompelukonefirman Porin toimistossa.

Muistikuva 3

Takapihamme on täynnä hevosia ja kiesejä. Portiltamme ulottuu vielä Sahalaistenkadullekin kääntyvä autojono. Aikuiset ja lapset kerääntyvät ihmettelemään. He eivät ole koskaan nähneet niin montaa autoa yhtä aikaa. Sitten pihaan ajaa havutetusta portista hevosten vetämät mustat korkeat vaunut. Vaunujen yllä on kankainen katos.

Isän kuollessa olin kolme ja puoli vuotta vanha.

Muistikuvia 2

Seison isän työhuoneen kynnyksellä ja katselen isää. Hän makaa huoneen toisella puolella sängyssään. Pienelle pojalle matka on pitkä. Isä puhuu minulle. Minä haluaisin juosta isän luokse, mutta se on ankarasti kielletty. Isä sairastaa keuhkotuberkuloosia. Voisin saada uudelleen tartunnan häneltä. Pienen pojan sieluun sattuu.

Kun sain omia lapsia ymmärsin, miten kova paikka se oli isälle. Siinä kuolemaa odottaessaan hän ei saanut sulkea kauan odotettua lasta syliinsä.

Muistikuvia 1

45 muistikuvaa yhden elämän 50 ensimmäisestä vuodesta

Alkusana

Eläkkeellä ollessa on kuin itsestään alkanut muistella elämänsä vaiheita. Useimmat muistikuvat tulivat mieleen muutaman päivän aikana vuoden vaihtuessa vuodesta 2008 vuodeksi 2009. Pois olen jättänyt niin vähän, että hyvällä omallatunnolla voin sanoa panneeni paperille kaikki muistin syvyyksistä esiin nousseet. Kevään 2009 aikana lisäsin vielä muutaman muistikuvan.

Lapsuus

1.

Pinkopahvit on otettu ikkunoista pois. Ollaan aloittamassa uusien lasien asentamista rikkoontuneiden tilalle. Päivänvalo tulvehtii sisään pitkästä aikaan. Äiti ottaa minut käsiinsä ja nostaa ikkunanaukosta ulkona seisovan miehen käsiin.

Tämä on varhaisin muistoni. Elettiin kai vuoden 1944 syksyä. En ollut kolmeakaan vuotta. Kotini lähellä oli ollut Saksan armeijan lentotukikohta Poistuessaan joukot olivat räjäytelleet kenttää. Räjähdykset olivat rikkoneet taloista kentänpuoleiset ikkunat. Aikuisena kysyessäni äiti muisteli, että pihalla ollut mies oli luonnollisesi isäni.

Kun olin nuori pappi, vaalisaarnaajat usein kuulijoihin vedotakseen käyttivät saarnoissaan sotamuistojaan. Ajattelin, että vaalissa ollessani voisin minä käyttää tätä muistoani. Siinähän on kuva kristityn elämästä: Äitikirkko nostaa lapsen läpi rikkinäisen maailman Isän käsiin.