Muistikuva 20

Koputan luokan oven oveen. Tiedän, että oven takana on menossa ruotsin tunti. Teinikunta on valinnut minut yhdeksi koulumme lehden, Kollegan toimittajaksi. Myymme lehteä kaikissa Porin oppikouluissa. Tipulaksi kutsuttu Tyttölyseo saa uuden rakennuksen. Pyydämme tipulalaista kirjoittamaan nimimerkin suojassa kuvauksen vihkiäisjuhlasta. Tyttöjen rehtori suuttuu kirjoituksesta. Hän kieltää lehden myynnin koulussaan. Kielto on meille taloudellisesti erittäin huono. Tipulalaiset ovat merkittävä ostajaryhmä. Seuraavan numeron ilmestyttyä pyydän päästä rehtorin puheille. Esittelen lehteä ja erityisesti siihen kirjoittamaani juttua oppikoululaisten valtakunnallisilta raittiuspäiviltä Kokkolassa. Rehtori on innokas raittiustyön edistäjä. Saan puhuttua uuden myyntiluvan. Nyt olen tulossa myöhästyneenä tunnille. Heti sisään astuttuani opettaja alkaa hänelle luonteenomaisen puhetulvan. Hänen vetäessään henkeä saan suunvuoron, sanon: "Kävin tapaamassa Tyttölyseon rehtoria ja valitettavasti hän käytti aikaa enemmän kuin olin hänelle varannut." Opettajan suu loksahtaa auki. Hän sanoo, että eikös Lampinen ole Kollegan toimittaja. Vastaan olevani. Siihen opettaja: "Mites Lampinen on voinut käydä tyttölyseon rehtoria tapaamassa. Hänhän on niin vihainen Kollegalle, että on kieltänyt sen myynnin. Rehtori on tehnyt kaikkensa hänen päänsä kääntämiseksi, mutta ei ole onnistut kumoamaan kieltoa." Totean lakonisesti: "Siitä juuri olin keskustelemassa. Nyt sitä saa taas myydä." Että on mannaa koulupojan sielulle.