Välitunneilla järjestäjän tehtäviin kuuluu taulun pyyhkiminen. Viimeisen luokan alettua päätämme, että näin suuret herrat ei enää taulua pyyhi. Otamme aina käytävältä ohikulkevan alempiluokkalaisen pyyhkijäksi. Kun opettajat kuulevat tästä, he sanovat, että jälki-istuntoa tulee, jos he näkevät. Olen järjestäjänä. Tarkkailen ohikulkevia. Näen seitsemännen luokan suurimman pojan tulevan. Kehotan häntä puhdistustyöhön. Tavan mukaan, kun sanat eivät tehoa on pantava voimaa peliin. Tartun häntä vyötäisistä. Hän tarraa ovenpieliin. Väännän niin, että ovi hyppää topparin yli. Silloin voimistelunopettaja tulee paikalle. Ajattelen: nyt kävi käry. Voimannäyte: pieni mies ison kimpussa niin että oven pielet rutisevat, lumoaa hänet ja hän jatkaa mitään sanomatta matkaansa. Taas on luokassa seuraavaa tuntia varten tabula rasa.
Itse penkinpainajaispäivä oli siihenastisen elämäni makein. Tukkijätkiksi pukeutuneina, lenkkimakkarat kaulan ympärillä ja saunavihdat hartioilla saimme vapaasti hallita koko kaupungin keskustaa. Makasimme mm. suuressa kasassa keskellä pääkatua. Niin harvinaista oli silloin ylioppilaaksi pääseminen. Koko maassakin meitä oli vain alle 10000.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti