Miellyttävää junailua

Syntyjään porilaisena ja Porin Jazzin perustajien luokka- ja koulukaverina olen tavallisesti käynyt jazzien aikaan alkuperäisessä kotikaupungissani. Tänä vuonna vierailu meinasi jäädä tekemättä. Olinhan juuri ollut siellä sekä huhtikuun lopussa että heinäkuun alussa. Sitten sain kolme kutsua 17. päiväksi: yhden jazzbrunssille ja kaksi SuomiAreenan tilaisuuksiin. Sitten vielä Stockmann tarjosi kanta-asiakkaille lippuja saman päivän Arenan konserttiin. Pakko oli lähteä. Menin ja tulin junalla. Kaikenlaista ehdin Porissa tehdä ja monia tuttuja tavata, mutta varsinaiset yllätykset koin junamatkoilla. Ne aiheuttivat minua vastapäätä istuvat.

Vanhaan aikaan junissa istuttiin vastakkain. Ei siinä kauaa pystynyt toista katselemaan ilman, että alkoi rupatella. Nykyään istutaan peräkkäin jokainen omassa rauhassaan. Minullepa kävi niin, että minulla oli vastapäätä sekä mennessä että tullessa toinen matkustaja.

Alkujaan ajattelin, että otan tietokoneen mukaan. Niinpä varasin PC-paikan. Niissähän istutaan useimmiten vastakkain. Aloin pelätä koneeni puolesta, joten jätin sen kotiin. PC-paikka säilyi. Kun oltiin lähdössä Jyväskylästä olin juuri kaivamassa Keskisuomalaista esiin lukeakseni, vastapäätä asettui nuori vaalea rouva. Hän oli ilmeisesti varannut PC-paikan voidakseen jatkaa kesken jäänyttä työtään. Hänkin oli menossa Poriin jatseille. Mies oli mennyt jo edeltä ja Porin asemalla hän polkupyörineen odottikin vaimoaan. Nainen ei suomalaiseen tapaan ensin kyräillyt minua vaan sanoi heti iloisesti: hei! Siitä alkoi vilkas keskustelu. Tampereen ja Porin välillä sain toimia suuresti rakastamassani matkaoppaan tehtävässä. Voi sitä elämän iloa, voimaa ja rohkeutta mitä tuossa nuoressa naisessa oli.

Porista lähdettäessä vaunuosastossa penkit olivat toisella puolella käytävää menosuuntaan ja toisella puolella vastakkaiseen suuntaan. Useimmat ihmiset asettuivat istumaan kasvot menosuuntaan. Minä pelkäsin, että sillä puolella ikkunoista sisään paistanut aurinko tekisi olon liian kuumaksi. Niinpä asetuin varjon puolelle. Jonkin matkaa matkattuamme huomasin, että minulla oli taas puhekaveri. Hän oli seinäjokinen nainen, joka oli palaamassa jazz-juhlilta. Ilmeisesti juuri auringon vuoksi hän istui käytävän vieressä. Juttu alkoi taas luistaa. Pari kertaa hän vastasi kännykkäänsä lapsen tai lapsien puheluun.

Hänellä oli siis lapsia. Sormuksia hänellä ei ollut. Jäin miettimään, mitkä olivat tuon harmaatukkaisen sekä kasvoiltaan että vartaloltaan hyvin kauniin naisen elämän kohtalot ja tilanne.

Keskisuomalaisen sain luettua vasta Tampereen ja Jyväskylän välillä. Työskentelyhytissä istui minua vastapäätä teinipoika, joka kuulokkeet korvilla koko ajan pelasi käsikonsolilla jotain peliä.

Kuolema

Kuun alussa kävin ystäväni syntymäpäivillä. Niillä pidetyissä seuroissa rikoin kirjoittamatonta sääntöä. Puhuin kuolemasta.

Lapsuudessani kuolema oli sodan vuoksi läsnä koko yhteiskunnassa. Se oli voimakkaasti läsnä myös omassa elämässäni. Isovanhempani olivat kuolleet vuosikymmeniä ennen syntymääni. Ainoa poikkeus oli isäni äiti. Hän oli kuollut kolme vuotta ennen syntymääni. Isäni kuoli, äitini sisarpuoli ja äitipuoli kuoli, isäni veljet kuolivat. Laskin joskus, että oli lapsuudessani ollut yhdeksissä hautajaisissa, mutta vain kaksissa häissä. Näin myös kuolleen nuoren pojan. Pojat olivat kiipeilleet Kirjurinluodon korkeissa koivuissa. Yksi oli pudonnut ja makasi maassa kuolleena.

Kuolema oli läsnä myös henkilökohtaisessa elämässäni. Kahdeksan kuukauden iässä sairastuin. Lääkärin ennuste oli, että eläisin enää kaksi viikkoa. Alkaisin saada kouristuksia. Muuttuisin siniseksi ja kuolisin pois. Oman ahdistuksensa elämääni toi se, että äiti hoki vähän väliä: voi kunpa saisin elää niin kauan, että saisin sinut aikuiseksi. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että äiti pelkäsi myös minun kuolemani niin, että hän epäoikeudenmukaisesti rajoitti elämääni.

Vuosien kuluessa kuolema liukeni elämästäni, niin kuin koko yhteiskunnasta. Kaduilla ei enää nähdä hautajaiskulkueitakaan.

Äitini kuoli 88-vuotiaana. Se ei minulle merkinnyt kuoleman kohtaamista. Se oli dementoituneen elämästä pois liukuminen.

Viime keväänä aivan yllättäen jouduin kohtaaman vanhan lapsuuden aikaisen tutun: kuoleman. Selkävaivan tutkimuksissa paljastui selkärankani vierestä kasvannainen. Se päätettiin välittömästi leikata.

Leikkaus luokiteltiin rutiinitoimenpiteeksi. Silti se pysäytti. Tajusin, että leikkauksiin sisältyy aina mahdollisuus, ettei enää palaakaan sairaalasta. Tätä miettiessäni hämmästyin: en tuntenut mitään ahdistusta, en kuolemanpelkoa.

Nyt kun leikkaus on ohi ja yritän sopeutua tähän puolielämään, on ollut aikaa miettiä, miksi kohtasin kuoleman mahdollisuuden niin kevyesti. Olen löytänyt kolme selitystä.

Ensimmäinen on maallinen. Olen elänyt elämäni niin, että olen pyrkinyt käyttämään sen tarjoamat mahdollisuudet niin hyvin kuin olen osannut. Kun minua on pyydetty johonkin mukaan, olen lähtenyt. Olen myös hakeutunut eri tehtäviin. Kaikki eivät suinkaan ole johtaneet siihen, mihin on pyritty. Joka tapauksessa olen ollut käytettävissä. Mitään ei ole jäänyt tekemättä.

Toinen on raamatullinen. Kirjeessä filippiläisille kirjoitetaan: “Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto.... En tiedä kumman valitsisin, olen kahden vaiheilla. Haluaisin lähteä täältä ja päästä Kristuksen luo, sillä se olisi kaikkein parasta.” (1: 21, 22b-23)

Kolmas on körttiläinen. Tauno Sarantola kertoi, mitä körttimummo sanoi, kun häneltä kysyttiin kuoleman jälkeisestä kohtalosta: Se meni jotenkin näin: “Jos Jumala suuressa viisaudessaan näkee hyväksi lähettää minun helvettiin, niin minulla ei ole siihen mitään sanomista. Jos taas hän suuressa armossaan näkee hyväksi päästää minut taivaan iloon, siihen ei kellään ole mitään sanomista.”