“No kun sinä olit niin ylivoimainen.”
Opiskelujen alusta asti olin ajatellut pyrkiväni kaupunkiseurakunnan kirkkoherraksi. Jatkotutkinnon suorittaminen näytti tarjoavan sopivan tien saada siihen pätevyys. Kun sitten, paljon suunniteltua myöhemmin, sain tuo pätevyyden, jouduinkin vaikean valinnan eteen. Juuri sopivasti avautui käytännöllisen harjoitusten johtavan lehtorin virka. Valinnan ratkaisi ajatus siitä, että olin hankkinut erityisesti saarnasta niin paljon tietoa, että olisi tuhlausta käyttää sitä vain omien saarnojensa valmistuksessa. Kolmatta mahdollisuutta: jatkaa tutkijana, en edes harkinnut, koska olin saanut käsityksen, että assistenttina jatkaminen olisi häpeällistä. Jälkeenpäin, kun oli jo myöhäistä, tiedekuntamme professori kysyi minulta, miksi olin hyljännyt tiedemiehen uran ryhtymällä lehtoriksi. Silloin kolmas mahdollisuus vasta tuli ensimmäisen kerran mieleeni.
Kun minut oli valittu, niin yksi valinnassa mukana ollut antoi tuon lausunnon ylivoimaisuudesta. Otin sen myönteisenä. Jälkeenpäin olen käsittänyt, ettei minua voitu ohittaa, vaikka tarkoitus oli. Opetustaitoni mm. nihiloitiin vetoamalla siihen, että opiskelijat olivat minulle tuttuja.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti