Saliksi kutsutun huoneen ovi on aina lukossa. Se avataan vain, jos tulee vieraita. Nyt tapahtuu jotain outoa. Äiti menee saliin. Lukitsee oven peräänsä. Katson avaimenreiästä. Näen äidin itkevän.
Olen pannut tämän blogin nimeksi Punaorvonpoika. Mitä kauemmin olen elänyt, sitä enemmän olen alkanut nähdä, miten elämäni kulkuun on vaikuttanut se, että olen punaorvon poika. Luonnollisesti tieto isoisäni menehtymisestä nälkään Hämeenlinnan vankileirillä on vaikuttanut poliittiseen kantaani. Sen sijaan äidiltä saatu taipumus nähdä sosiaalinen ympäristö vihamielisenä on ollut vaikeampi tunnistaa. Siitä on noussut taipumus paeta vaikeita tilanteita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti