Syntyjään porilaisena ja Porin Jazzin perustajien luokka- ja koulukaverina olen tavallisesti käynyt jazzien aikaan alkuperäisessä kotikaupungissani. Tänä vuonna vierailu meinasi jäädä tekemättä. Olinhan juuri ollut siellä sekä huhtikuun lopussa että heinäkuun alussa. Sitten sain kolme kutsua 17. päiväksi: yhden jazzbrunssille ja kaksi SuomiAreenan tilaisuuksiin. Sitten vielä Stockmann tarjosi kanta-asiakkaille lippuja saman päivän Arenan konserttiin. Pakko oli lähteä. Menin ja tulin junalla. Kaikenlaista ehdin Porissa tehdä ja monia tuttuja tavata, mutta varsinaiset yllätykset koin junamatkoilla. Ne aiheuttivat minua vastapäätä istuvat.
Vanhaan aikaan junissa istuttiin vastakkain. Ei siinä kauaa pystynyt toista katselemaan ilman, että alkoi rupatella. Nykyään istutaan peräkkäin jokainen omassa rauhassaan. Minullepa kävi niin, että minulla oli vastapäätä sekä mennessä että tullessa toinen matkustaja.
Alkujaan ajattelin, että otan tietokoneen mukaan. Niinpä varasin PC-paikan. Niissähän istutaan useimmiten vastakkain. Aloin pelätä koneeni puolesta, joten jätin sen kotiin. PC-paikka säilyi. Kun oltiin lähdössä Jyväskylästä olin juuri kaivamassa Keskisuomalaista esiin lukeakseni, vastapäätä asettui nuori vaalea rouva. Hän oli ilmeisesti varannut PC-paikan voidakseen jatkaa kesken jäänyttä työtään. Hänkin oli menossa Poriin jatseille. Mies oli mennyt jo edeltä ja Porin asemalla hän polkupyörineen odottikin vaimoaan. Nainen ei suomalaiseen tapaan ensin kyräillyt minua vaan sanoi heti iloisesti: hei! Siitä alkoi vilkas keskustelu. Tampereen ja Porin välillä sain toimia suuresti rakastamassani matkaoppaan tehtävässä. Voi sitä elämän iloa, voimaa ja rohkeutta mitä tuossa nuoressa naisessa oli.
Porista lähdettäessä vaunuosastossa penkit olivat toisella puolella käytävää menosuuntaan ja toisella puolella vastakkaiseen suuntaan. Useimmat ihmiset asettuivat istumaan kasvot menosuuntaan. Minä pelkäsin, että sillä puolella ikkunoista sisään paistanut aurinko tekisi olon liian kuumaksi. Niinpä asetuin varjon puolelle. Jonkin matkaa matkattuamme huomasin, että minulla oli taas puhekaveri. Hän oli seinäjokinen nainen, joka oli palaamassa jazz-juhlilta. Ilmeisesti juuri auringon vuoksi hän istui käytävän vieressä. Juttu alkoi taas luistaa. Pari kertaa hän vastasi kännykkäänsä lapsen tai lapsien puheluun.
Hänellä oli siis lapsia. Sormuksia hänellä ei ollut. Jäin miettimään, mitkä olivat tuon harmaatukkaisen sekä kasvoiltaan että vartaloltaan hyvin kauniin naisen elämän kohtalot ja tilanne.
Keskisuomalaisen sain luettua vasta Tampereen ja Jyväskylän välillä. Työskentelyhytissä istui minua vastapäätä teinipoika, joka kuulokkeet korvilla koko ajan pelasi käsikonsolilla jotain peliä.
tiistai 21. heinäkuuta 2009
maanantai 20. heinäkuuta 2009
Kuolema
Kuun alussa kävin ystäväni syntymäpäivillä. Niillä pidetyissä seuroissa rikoin kirjoittamatonta sääntöä. Puhuin kuolemasta.
Lapsuudessani kuolema oli sodan vuoksi läsnä koko yhteiskunnassa. Se oli voimakkaasti läsnä myös omassa elämässäni. Isovanhempani olivat kuolleet vuosikymmeniä ennen syntymääni. Ainoa poikkeus oli isäni äiti. Hän oli kuollut kolme vuotta ennen syntymääni. Isäni kuoli, äitini sisarpuoli ja äitipuoli kuoli, isäni veljet kuolivat. Laskin joskus, että oli lapsuudessani ollut yhdeksissä hautajaisissa, mutta vain kaksissa häissä. Näin myös kuolleen nuoren pojan. Pojat olivat kiipeilleet Kirjurinluodon korkeissa koivuissa. Yksi oli pudonnut ja makasi maassa kuolleena.
Kuolema oli läsnä myös henkilökohtaisessa elämässäni. Kahdeksan kuukauden iässä sairastuin. Lääkärin ennuste oli, että eläisin enää kaksi viikkoa. Alkaisin saada kouristuksia. Muuttuisin siniseksi ja kuolisin pois. Oman ahdistuksensa elämääni toi se, että äiti hoki vähän väliä: voi kunpa saisin elää niin kauan, että saisin sinut aikuiseksi. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että äiti pelkäsi myös minun kuolemani niin, että hän epäoikeudenmukaisesti rajoitti elämääni.
Vuosien kuluessa kuolema liukeni elämästäni, niin kuin koko yhteiskunnasta. Kaduilla ei enää nähdä hautajaiskulkueitakaan.
Äitini kuoli 88-vuotiaana. Se ei minulle merkinnyt kuoleman kohtaamista. Se oli dementoituneen elämästä pois liukuminen.
Viime keväänä aivan yllättäen jouduin kohtaaman vanhan lapsuuden aikaisen tutun: kuoleman. Selkävaivan tutkimuksissa paljastui selkärankani vierestä kasvannainen. Se päätettiin välittömästi leikata.
Leikkaus luokiteltiin rutiinitoimenpiteeksi. Silti se pysäytti. Tajusin, että leikkauksiin sisältyy aina mahdollisuus, ettei enää palaakaan sairaalasta. Tätä miettiessäni hämmästyin: en tuntenut mitään ahdistusta, en kuolemanpelkoa.
Nyt kun leikkaus on ohi ja yritän sopeutua tähän puolielämään, on ollut aikaa miettiä, miksi kohtasin kuoleman mahdollisuuden niin kevyesti. Olen löytänyt kolme selitystä.
Ensimmäinen on maallinen. Olen elänyt elämäni niin, että olen pyrkinyt käyttämään sen tarjoamat mahdollisuudet niin hyvin kuin olen osannut. Kun minua on pyydetty johonkin mukaan, olen lähtenyt. Olen myös hakeutunut eri tehtäviin. Kaikki eivät suinkaan ole johtaneet siihen, mihin on pyritty. Joka tapauksessa olen ollut käytettävissä. Mitään ei ole jäänyt tekemättä.
Toinen on raamatullinen. Kirjeessä filippiläisille kirjoitetaan: “Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto.... En tiedä kumman valitsisin, olen kahden vaiheilla. Haluaisin lähteä täältä ja päästä Kristuksen luo, sillä se olisi kaikkein parasta.” (1: 21, 22b-23)
Kolmas on körttiläinen. Tauno Sarantola kertoi, mitä körttimummo sanoi, kun häneltä kysyttiin kuoleman jälkeisestä kohtalosta: Se meni jotenkin näin: “Jos Jumala suuressa viisaudessaan näkee hyväksi lähettää minun helvettiin, niin minulla ei ole siihen mitään sanomista. Jos taas hän suuressa armossaan näkee hyväksi päästää minut taivaan iloon, siihen ei kellään ole mitään sanomista.”
Lapsuudessani kuolema oli sodan vuoksi läsnä koko yhteiskunnassa. Se oli voimakkaasti läsnä myös omassa elämässäni. Isovanhempani olivat kuolleet vuosikymmeniä ennen syntymääni. Ainoa poikkeus oli isäni äiti. Hän oli kuollut kolme vuotta ennen syntymääni. Isäni kuoli, äitini sisarpuoli ja äitipuoli kuoli, isäni veljet kuolivat. Laskin joskus, että oli lapsuudessani ollut yhdeksissä hautajaisissa, mutta vain kaksissa häissä. Näin myös kuolleen nuoren pojan. Pojat olivat kiipeilleet Kirjurinluodon korkeissa koivuissa. Yksi oli pudonnut ja makasi maassa kuolleena.
Kuolema oli läsnä myös henkilökohtaisessa elämässäni. Kahdeksan kuukauden iässä sairastuin. Lääkärin ennuste oli, että eläisin enää kaksi viikkoa. Alkaisin saada kouristuksia. Muuttuisin siniseksi ja kuolisin pois. Oman ahdistuksensa elämääni toi se, että äiti hoki vähän väliä: voi kunpa saisin elää niin kauan, että saisin sinut aikuiseksi. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että äiti pelkäsi myös minun kuolemani niin, että hän epäoikeudenmukaisesti rajoitti elämääni.
Vuosien kuluessa kuolema liukeni elämästäni, niin kuin koko yhteiskunnasta. Kaduilla ei enää nähdä hautajaiskulkueitakaan.
Äitini kuoli 88-vuotiaana. Se ei minulle merkinnyt kuoleman kohtaamista. Se oli dementoituneen elämästä pois liukuminen.
Viime keväänä aivan yllättäen jouduin kohtaaman vanhan lapsuuden aikaisen tutun: kuoleman. Selkävaivan tutkimuksissa paljastui selkärankani vierestä kasvannainen. Se päätettiin välittömästi leikata.
Leikkaus luokiteltiin rutiinitoimenpiteeksi. Silti se pysäytti. Tajusin, että leikkauksiin sisältyy aina mahdollisuus, ettei enää palaakaan sairaalasta. Tätä miettiessäni hämmästyin: en tuntenut mitään ahdistusta, en kuolemanpelkoa.
Nyt kun leikkaus on ohi ja yritän sopeutua tähän puolielämään, on ollut aikaa miettiä, miksi kohtasin kuoleman mahdollisuuden niin kevyesti. Olen löytänyt kolme selitystä.
Ensimmäinen on maallinen. Olen elänyt elämäni niin, että olen pyrkinyt käyttämään sen tarjoamat mahdollisuudet niin hyvin kuin olen osannut. Kun minua on pyydetty johonkin mukaan, olen lähtenyt. Olen myös hakeutunut eri tehtäviin. Kaikki eivät suinkaan ole johtaneet siihen, mihin on pyritty. Joka tapauksessa olen ollut käytettävissä. Mitään ei ole jäänyt tekemättä.
Toinen on raamatullinen. Kirjeessä filippiläisille kirjoitetaan: “Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto.... En tiedä kumman valitsisin, olen kahden vaiheilla. Haluaisin lähteä täältä ja päästä Kristuksen luo, sillä se olisi kaikkein parasta.” (1: 21, 22b-23)
Kolmas on körttiläinen. Tauno Sarantola kertoi, mitä körttimummo sanoi, kun häneltä kysyttiin kuoleman jälkeisestä kohtalosta: Se meni jotenkin näin: “Jos Jumala suuressa viisaudessaan näkee hyväksi lähettää minun helvettiin, niin minulla ei ole siihen mitään sanomista. Jos taas hän suuressa armossaan näkee hyväksi päästää minut taivaan iloon, siihen ei kellään ole mitään sanomista.”
maanantai 13. huhtikuuta 2009
Paluu 2
Vaikka olin sairaalassa vain viikon, vei leikkaus voimat niin, että vasta nyt jaksoin alkaa jatkamaan näitä blogeja. Oikeastaan koin sen velvollisuudekseni. Pelästyin näet, että edellisen lukeneet ovat saattaneet alkaa ajatella, että on toteutunut se toinen mahdollisuus: olen jäänyt sille matkalle. Palattu on, joskin elän edelleen leikaushaavakeskeistä elämää.
Kirkkovuodessa elämme nyt ylösnousemuksen jälkeistä ilon aikaa, valkoista viikkoa. Palaan kuitenkin pitkäperjantain tunnelmiin liitämällä tähän silloin Vaajakosken kirkossa pitämäni saarna. Hollantilaisen saarnateorian mukaan saarna tulee tehdä yhdelle ihmiselle. Olen näin opettanut. Nyt käytin tätä metodia itse. Toivoin, että hän olisi ollut tätä kuulemassa. En ainakaan nähnyt. Rohkeutta tulla kirkkoon ei pyynnöstäni huolimatta ollutkaan.
Saarna pitkäperjantaina 10.4.2009 klo 10.00 Vaajakosken kirkossa
III vsk.
Matt. 27:33-54
Nuoren miehen tyttöystävä on lopettanut seurustelun. Nuori ei ole saanut opiskelupaikkaa haluamaltaan alalta. Keski-ikäinen ei olekaan saanut esimieheltä vapaaksi jäänyttä paikkaa. Siihen on valittu toinen. Pitkäaikainen työntekijä on irtisanottu tuotannollisista syistä. Puoliso on ilmoittanut rakastavansa toista. Eläkeläisen puoliso on kuollut. Lapsi riistäytyy kädestä ja musertuu auton alle.
Ulkopuolisen tarkkailijan silmissä nämä tilanteet näyttävät vaikeusasteeltaan erilaisilta. Toisia hän pitää vaikeampina kestää kuin toisia. Jotkut hän katsoo luonnollisiksi tapahtumiksi, joissa ei pitäisi olla mitään ihmeellistä. Asianomaiselle jokainen niistä on äärimmäisen vaikea. Hän kokee tulleensa hylätyksi. Taustalla jylläävät lapsuuden kokemukset. Äiti tai isä tuntui hylänneen. Ahdistuksessa tuntuu, että myös Jumala on hylännyt. Kysymme itseltämme - Jeesuksen pilkkaajia mukaillen: Olen pannut luottamukseni Jumalaan. Miksi Jumala ei pelasta minua nyt.
Pitkäperjantain jälkeen opetuslapset kokivat tulleensa hylätyiksi. He olivat tulleet Jerusalemiin voittajina kaupunkiin ratsastaneen kuninkaan saattueessa riemuitsevain, toivoa täynnä olleiden ihmisjoukkojen keskitse. Uusi parempi yhteiskunta oli ihan käden ulottuvilla. Jumala tulisi oikaisemaan historiankin vääryydet. Kaikki oli näyttänyt niin varmalta, että he olivat jo alkaneet jakaa keskenään hallituspaikkoja.
Usein hylkäämisokemuksen kipeyteen vaikuttaa se, että olemme menettäneet jotain, johon olemme satsanneet paljon. Sen eteen olemme uhranneet arvokkaita asioita. Suhteen tai perheen vuoksi emme ole ottaneet vastaan uutta työpaikkaa. Omaa työpaikkaamme kohtaan tuntemamme solidaarisuuden vuoksi emme ole lähteneet muualle. Seurustelun vuoksi olemme jättäneet käyttämättä opiskelumahdollisuuden, joka olisi vaatinut muuttamista toiselle paikkakunnalle. Olemme tukeneet puolisoamme kaikin tavoin, jopa oman etumme kustannuksella.
Näin oli opetuslastenkin laita. Suuren päämäärän vuoksi he olivat jättäneet kaiken: ammatinsa, asuntonsa, turvallisen kotipaikan. Nyt he olivat menettäneet kaiken. He olivat nyt huonommassa asemassa kuin alkaessaan. Miten ihmiset tulisivatkaan nauramaan heille, kun he palaisivat kotiseuduilleen. Jos heidän sitten yleensä sallittaisiin palata. Heistä voisi tulla myös metsästettyjä kapinallisia galilealaisia, lainsuojattomia. He piileskelivät lukkojen takana. He olivat panneet luottamuksensa Jumalaan. Miksi Hän ei pelastanut heitä nyt.
Mutta ihmisten hylkäämistäkin pahempi kokemus oli kokemus hengellisestä hylkäämisestä. Myös Jeesus oli hylännyt heidät. Hän oli jättäytynyt vihollistensa käsiin. Hän ei ollut antanut heidän puolustaa itseään asein. Jumalakin, jonka oikeudenmukaisuuteen he olivat luottaneet, oli heidät hylännyt. Juudas oli tehnyt tästä lopullisen johtopäätöksen, itsemurhan.
Mutta ei Jeesus eikä Jumala ollut heitä hylännyt. Hän asettui heidän hätäänsä. Millä perusteella voin väittää näin?
Jouluna me juhlimme Jumalan ihmiseksi tulemista. Kristillisen uskon mukaan Jeesus oli sekä tosi ihminen että tosi Jumala. Minusta näyttää kylläkin siltä, että meidän on helpompi uskoa Jeesuksen jumaluuteen kuin hänen ihmisyyteensä. Aina hän tahtoo karata mielissämme ihmisten maailmasta jumalien maailmaan.
Uskontojen historia ja myös poliittinen historia osoittavat, että on helpompi uskoa ihmisen jumalalliseksi tulemiseen kuin siihen, että Jumala olisi elänyt joukossamme ihmisenä. Meillä on jumal-hallitsijoita ja jumalallisia uskonnollisia johtajia, jotka ovat nousseet arjen yläpuolelle.
Hepr. 4:15
(Jeesus) Meidän ylipappimmehan jos kukaan kykenee ymmärtämään vajavuuksiamme, sillä häntä on koeteltu kaikessa samalla tavoin kuin meitäkin koetellaan.
Näin heprealaiskirjeessä ja monessa muussa kohdassa Raamatussa osoitetetaan, miten Jeesus eli läpi ihmisen peruskokemukset. Kuten edellä esimerkein valaisin, on yksi näistä ihmisen peruskokemuksista hylätyksi tulemisen kokemus. Senkin Jeesus koki pohjiaan myöten. Tuskan hetkellä Getsemanessa opetuslapset hylkäsivät hänet jättäessään hänet yksin, hylätyksi. Jeesus joutui omin silmin näkemään ja omin korvin kuulemaan, miten Pietari kielsi hänet. Ristillä hän huusi: “Eeli, Eeli, lama sabaktani? Se merkitsee: Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut.” (Matt 27:).
Opetuslapset kokivat tulleensa hylätyiksi. Mutta todellisuudessa ristillä Jumala asettui heidän asemaansa, heidän hätäänsä. Kokemalla saman kuin he.
Nykyään on osoitettu, että vaikeassa tilanteessa ihmistä voi parhaiten auttaa vertaisryhmä, ryhmä joka koostuu saman vaikeuden kokeneista ihmisistä.
Raamatussa sanotaan Jeesuksesta:
Hepr. 2:17
Niinpä hänen oli tultava joka suhteessa veljiensä kaltaiseksi, jotta hänestä tulisi armahtava ja uskollinen ylipappi ja hän voisi Jumalan edessä sovittaa kansansa synnit.
Koska hän on itse käynyt läpi kärsimykset ja kiusaukset, hän kykenee auttamaan niitä, joita koetellaan.
Tällainen Jumala meillä on. Ei hän meitä hylkää vaan on rinnallamme. Hän tuntee meidän tuskamme. Koska hän on samat tuskat itse kokenut.
Tämä Jumalan rinnallemme asettuminen ei ole vain tunne vaikka tunnekin on tärkeä. Tunne antaa meille henkisen turvallisuuden kokemuksen: Emme ole yksin, Jumala ei ole meitä hylännyt vaan asettunut rinnallemme tässä ahdistuksessa. Näin saamme voimaa jatkaa eteenpäin. Mutta Jumalan rinnalle tulo ilmenee myös konkreettisessa tavallisessa arkielämässä. Jo edellä mainitsemaani vertaisryhmän auttavaa voimaa tulee pitää osoituksena siitä, että jumala lähimmäisissä asettuu rinnallemme. Joskus Jumalan rinnallaolo ilmenee yllättävänä ihmisen kohtaamisena. Itseäni auttoi yhden hylkäämiskokemuksen aikana radion aamuhartaudesta kuulemani. Toisessa vaikeassa tilanteessa jumamalanpalveluksessa luetut Raamatun kohdat vavistivat minua ja näyttivät tien eteenpäin umpikujasta. Jumala asettui silloin rinnalleni minun kärsimykseeni.
Tänä pitkäperjantaina Jeesuksen ristin juurella voin vakuuttaa sinulle: Jumala ei sinua hylkää.
Kirkkovuodessa elämme nyt ylösnousemuksen jälkeistä ilon aikaa, valkoista viikkoa. Palaan kuitenkin pitkäperjantain tunnelmiin liitämällä tähän silloin Vaajakosken kirkossa pitämäni saarna. Hollantilaisen saarnateorian mukaan saarna tulee tehdä yhdelle ihmiselle. Olen näin opettanut. Nyt käytin tätä metodia itse. Toivoin, että hän olisi ollut tätä kuulemassa. En ainakaan nähnyt. Rohkeutta tulla kirkkoon ei pyynnöstäni huolimatta ollutkaan.
Saarna pitkäperjantaina 10.4.2009 klo 10.00 Vaajakosken kirkossa
III vsk.
Matt. 27:33-54
Nuoren miehen tyttöystävä on lopettanut seurustelun. Nuori ei ole saanut opiskelupaikkaa haluamaltaan alalta. Keski-ikäinen ei olekaan saanut esimieheltä vapaaksi jäänyttä paikkaa. Siihen on valittu toinen. Pitkäaikainen työntekijä on irtisanottu tuotannollisista syistä. Puoliso on ilmoittanut rakastavansa toista. Eläkeläisen puoliso on kuollut. Lapsi riistäytyy kädestä ja musertuu auton alle.
Ulkopuolisen tarkkailijan silmissä nämä tilanteet näyttävät vaikeusasteeltaan erilaisilta. Toisia hän pitää vaikeampina kestää kuin toisia. Jotkut hän katsoo luonnollisiksi tapahtumiksi, joissa ei pitäisi olla mitään ihmeellistä. Asianomaiselle jokainen niistä on äärimmäisen vaikea. Hän kokee tulleensa hylätyksi. Taustalla jylläävät lapsuuden kokemukset. Äiti tai isä tuntui hylänneen. Ahdistuksessa tuntuu, että myös Jumala on hylännyt. Kysymme itseltämme - Jeesuksen pilkkaajia mukaillen: Olen pannut luottamukseni Jumalaan. Miksi Jumala ei pelasta minua nyt.
Pitkäperjantain jälkeen opetuslapset kokivat tulleensa hylätyiksi. He olivat tulleet Jerusalemiin voittajina kaupunkiin ratsastaneen kuninkaan saattueessa riemuitsevain, toivoa täynnä olleiden ihmisjoukkojen keskitse. Uusi parempi yhteiskunta oli ihan käden ulottuvilla. Jumala tulisi oikaisemaan historiankin vääryydet. Kaikki oli näyttänyt niin varmalta, että he olivat jo alkaneet jakaa keskenään hallituspaikkoja.
Usein hylkäämisokemuksen kipeyteen vaikuttaa se, että olemme menettäneet jotain, johon olemme satsanneet paljon. Sen eteen olemme uhranneet arvokkaita asioita. Suhteen tai perheen vuoksi emme ole ottaneet vastaan uutta työpaikkaa. Omaa työpaikkaamme kohtaan tuntemamme solidaarisuuden vuoksi emme ole lähteneet muualle. Seurustelun vuoksi olemme jättäneet käyttämättä opiskelumahdollisuuden, joka olisi vaatinut muuttamista toiselle paikkakunnalle. Olemme tukeneet puolisoamme kaikin tavoin, jopa oman etumme kustannuksella.
Näin oli opetuslastenkin laita. Suuren päämäärän vuoksi he olivat jättäneet kaiken: ammatinsa, asuntonsa, turvallisen kotipaikan. Nyt he olivat menettäneet kaiken. He olivat nyt huonommassa asemassa kuin alkaessaan. Miten ihmiset tulisivatkaan nauramaan heille, kun he palaisivat kotiseuduilleen. Jos heidän sitten yleensä sallittaisiin palata. Heistä voisi tulla myös metsästettyjä kapinallisia galilealaisia, lainsuojattomia. He piileskelivät lukkojen takana. He olivat panneet luottamuksensa Jumalaan. Miksi Hän ei pelastanut heitä nyt.
Mutta ihmisten hylkäämistäkin pahempi kokemus oli kokemus hengellisestä hylkäämisestä. Myös Jeesus oli hylännyt heidät. Hän oli jättäytynyt vihollistensa käsiin. Hän ei ollut antanut heidän puolustaa itseään asein. Jumalakin, jonka oikeudenmukaisuuteen he olivat luottaneet, oli heidät hylännyt. Juudas oli tehnyt tästä lopullisen johtopäätöksen, itsemurhan.
Mutta ei Jeesus eikä Jumala ollut heitä hylännyt. Hän asettui heidän hätäänsä. Millä perusteella voin väittää näin?
Jouluna me juhlimme Jumalan ihmiseksi tulemista. Kristillisen uskon mukaan Jeesus oli sekä tosi ihminen että tosi Jumala. Minusta näyttää kylläkin siltä, että meidän on helpompi uskoa Jeesuksen jumaluuteen kuin hänen ihmisyyteensä. Aina hän tahtoo karata mielissämme ihmisten maailmasta jumalien maailmaan.
Uskontojen historia ja myös poliittinen historia osoittavat, että on helpompi uskoa ihmisen jumalalliseksi tulemiseen kuin siihen, että Jumala olisi elänyt joukossamme ihmisenä. Meillä on jumal-hallitsijoita ja jumalallisia uskonnollisia johtajia, jotka ovat nousseet arjen yläpuolelle.
Hepr. 4:15
(Jeesus) Meidän ylipappimmehan jos kukaan kykenee ymmärtämään vajavuuksiamme, sillä häntä on koeteltu kaikessa samalla tavoin kuin meitäkin koetellaan.
Näin heprealaiskirjeessä ja monessa muussa kohdassa Raamatussa osoitetetaan, miten Jeesus eli läpi ihmisen peruskokemukset. Kuten edellä esimerkein valaisin, on yksi näistä ihmisen peruskokemuksista hylätyksi tulemisen kokemus. Senkin Jeesus koki pohjiaan myöten. Tuskan hetkellä Getsemanessa opetuslapset hylkäsivät hänet jättäessään hänet yksin, hylätyksi. Jeesus joutui omin silmin näkemään ja omin korvin kuulemaan, miten Pietari kielsi hänet. Ristillä hän huusi: “Eeli, Eeli, lama sabaktani? Se merkitsee: Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut.” (Matt 27:).
Opetuslapset kokivat tulleensa hylätyiksi. Mutta todellisuudessa ristillä Jumala asettui heidän asemaansa, heidän hätäänsä. Kokemalla saman kuin he.
Nykyään on osoitettu, että vaikeassa tilanteessa ihmistä voi parhaiten auttaa vertaisryhmä, ryhmä joka koostuu saman vaikeuden kokeneista ihmisistä.
Raamatussa sanotaan Jeesuksesta:
Hepr. 2:17
Niinpä hänen oli tultava joka suhteessa veljiensä kaltaiseksi, jotta hänestä tulisi armahtava ja uskollinen ylipappi ja hän voisi Jumalan edessä sovittaa kansansa synnit.
Koska hän on itse käynyt läpi kärsimykset ja kiusaukset, hän kykenee auttamaan niitä, joita koetellaan.
Tällainen Jumala meillä on. Ei hän meitä hylkää vaan on rinnallamme. Hän tuntee meidän tuskamme. Koska hän on samat tuskat itse kokenut.
Tämä Jumalan rinnallemme asettuminen ei ole vain tunne vaikka tunnekin on tärkeä. Tunne antaa meille henkisen turvallisuuden kokemuksen: Emme ole yksin, Jumala ei ole meitä hylännyt vaan asettunut rinnallemme tässä ahdistuksessa. Näin saamme voimaa jatkaa eteenpäin. Mutta Jumalan rinnalle tulo ilmenee myös konkreettisessa tavallisessa arkielämässä. Jo edellä mainitsemaani vertaisryhmän auttavaa voimaa tulee pitää osoituksena siitä, että jumala lähimmäisissä asettuu rinnallemme. Joskus Jumalan rinnallaolo ilmenee yllättävänä ihmisen kohtaamisena. Itseäni auttoi yhden hylkäämiskokemuksen aikana radion aamuhartaudesta kuulemani. Toisessa vaikeassa tilanteessa jumamalanpalveluksessa luetut Raamatun kohdat vavistivat minua ja näyttivät tien eteenpäin umpikujasta. Jumala asettui silloin rinnalleni minun kärsimykseeni.
Tänä pitkäperjantaina Jeesuksen ristin juurella voin vakuuttaa sinulle: Jumala ei sinua hylkää.
maanantai 2. maaliskuuta 2009
Elämäni tarkoitus 2
Terveisiä Lontoosta ja Pariisista. Minulla on ollut tapana viedä kukin lapsistani viikon ulkomaanmatkalle kahdestaan isän kanssa, kun he ovat 13-vuotiaita. Nyt oli nuoremman pojan vuoro. Kanaalin alittava juna mahdollisti kaksois-kaupunkivierailun.
Tänä iltana olin pitkästä aikaa vaimon ihmekuoron harjoituksissa. Sielläkin mieleen tuli se, että huomenna olen menossa Keski-Suomen keskussairaalaan leikkausta varten. Minulla on käsitys, että kyseessä on toimenpide, jota sanotaan rutiinitoimenpiteeksi. Aina leikkauksiin sisältyy riski, ettei sellaiselta matkalta enää palaakaan. Tämän mahdollisuuden edessä mieleen tuli: jospa elämäni tarkoitus olikin se, että sain kerrottua blogissani, mihin kaikkeen olin pyrkinyt.
Tänä iltana olin pitkästä aikaa vaimon ihmekuoron harjoituksissa. Sielläkin mieleen tuli se, että huomenna olen menossa Keski-Suomen keskussairaalaan leikkausta varten. Minulla on käsitys, että kyseessä on toimenpide, jota sanotaan rutiinitoimenpiteeksi. Aina leikkauksiin sisältyy riski, ettei sellaiselta matkalta enää palaakaan. Tämän mahdollisuuden edessä mieleen tuli: jospa elämäni tarkoitus olikin se, että sain kerrottua blogissani, mihin kaikkeen olin pyrkinyt.
perjantai 20. helmikuuta 2009
Veljeys-lehti kirkkopäiville
Kristillisten sosialidemokraattien liiton perinteisiin kuuluu liittokokouksen pitäminen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkopäivien yhteydessä ja toisaalta Veljeys-lehden julkaiseminen. Seuraavat kirkkopäivät pidetään 21.-23.8.2009 Jyväskylässä. Eilen kävimme Vesa Karvisen kanssa neuvottelemassa Keski-Suomen Viikon toimituksessa mahdollisuudesta julkaista Veljeys-lehden kirkkopäivänumero paikallisen lehden yhteydessä. Asia eteni myönteisessä hengessä. Nyt vaan pitää alkaa kerätä ilmoituksia, että saadaan lehti kustannettua. Halukkaat ilmoittajat ilmoittautukaa!
lauantai 7. helmikuuta 2009
Elämäni tarkoitus
Kun olin kahdeksan kuukauden ikäinen, lääkäri antoi minulle kaksi viikkoa elinaikaa. Olin sairastunut tuberkuloosiin. Äitini vankkumattoman uskon, siihen kiinnittyvän rukouksen, rakkauden ja hyvän ravinnon ansiosta jäin henkiin. Vaivakseni pitkäksi ajaksi sain kananmuna-allergian. Elämässäni on ollut useita muitakin tapauksia, joissa kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt kuolla. Viimeksi olin syöksymäisilläni rappuja alas.
Nämä tapahtumat ovat saaneet minut aavistelemaan, että Jumalalla olisi minulle jokin tehtävä, jota varten hän pitää minua hengissä. Aina välillä olen luullut tehtäväni löytäneenikin. Luulin, että se olisi ollut kirkkososiologian professori. Ei ollut. Arvelin sen olevan kansanedustajan. Ei ollut sekään. Ei se ollut esimerkillisen perheenisän asemakaan, eikä esimerkki korkeasta moraalista. Ei minusta tullut suuria joukkoja hurmanutta saarnaajaakaan vaikka kävin puheopistot ja kaikki.
Näin kun ikää alkaa olla, olen välillä ajatellut, että olen sen tehtävän jo suorittanut. En vain ole huomannut Jumalan hienoa tarkoitusta. Sitten on kuitenkin aina tullut joku uusi ihmepelastus, viimeksi tämä rapuistaputoattomuus. Se tpani ajattelemaan: edessäpäin on sittenkin vielä jotain.
Nämä tapahtumat ovat saaneet minut aavistelemaan, että Jumalalla olisi minulle jokin tehtävä, jota varten hän pitää minua hengissä. Aina välillä olen luullut tehtäväni löytäneenikin. Luulin, että se olisi ollut kirkkososiologian professori. Ei ollut. Arvelin sen olevan kansanedustajan. Ei ollut sekään. Ei se ollut esimerkillisen perheenisän asemakaan, eikä esimerkki korkeasta moraalista. Ei minusta tullut suuria joukkoja hurmanutta saarnaajaakaan vaikka kävin puheopistot ja kaikki.
Näin kun ikää alkaa olla, olen välillä ajatellut, että olen sen tehtävän jo suorittanut. En vain ole huomannut Jumalan hienoa tarkoitusta. Sitten on kuitenkin aina tullut joku uusi ihmepelastus, viimeksi tämä rapuistaputoattomuus. Se tpani ajattelemaan: edessäpäin on sittenkin vielä jotain.
Huonoimpien johtajien aikakausi?
George W. Bushia on sanottu Yhdysvaltojen kaikkien aikojen huonoimmaksi presidentiksi. Presidentti Ronald Reaganin kehutaan panneen alulle sosialistisen järjestelmän sortumisen. Tällä hetkellä näyttää siltä, että Bush onnistui romuttamaan maailman kapitalistisen talousjärjestelmän. Valtakautensa jälkeen Bush on sanonut, että historia tulee tuomitsemaan hänet. Ehkä joskus saadaan tietää, oliko Yhdysvaltojen talouden tuho Bushin politiikan tulosta vai jouduttiko se vain kehitystä, joka joka tapauksessa olisi ollut edessä. Kolmas vaihtoehto on se, että katastrofi olisi ollut edessä Bushista huolimatta. Tosiasia on se, että Bushin toimien tuloksena Suomessakin joka päivä jaetaan lomautuslappuja ja irtisanotaan ihmisiä.
Rooman kirkolla on ollut vuodesta 2005 lähtien uusi paavi, Benedictus XVI. Paaveja on ollut niin kauan - lähes 2000 vuotta - että on vaikeaa nimetä ketään kaikkien aikojen huonoimmaksi tämän viran hoitajaksi. Selvästi on nähtävissä, että Benedictus XVI on jo kolmena ensimmäisenä vuotenaan osoittautunut viime aikojen huonoimmaksi Katolisen kirkon johtajaksi.
Benedictuksen edeltäjä Johannes Paavali II rakensi hyviä suhteita kaikkialle maailmaan. Hänen ohjelmassaan oli myös keskustelut muiden uskontojen edustajien kanssa. Ensi töikseen Benedictus suututti islamin kannattajat tekemällä islamista yksiselitteisesti väkivallan uskonnon.
Kirkkojen kesken on jo yli sadan vuoden ajan tehty yhteistyötä, jonka tavoitteena on palaaminen kirkon alkuvuosisatojen jumalanpalveluskäytäntöön. Benedictus on turhentanut tämän työn. Hän haluaa edistää latinankielistä Rooman omaa messua. Hän on myös määrännyt katoliset asiantuntijat vetäytymään ekumeenisista asiantuntijaelimistä. Kysyessäni katoliselta liturgikolta, mitä hän ajatteli paavistaan, hän teki oksennusta kuvaavan liikkeen.
Opiskeluaikanani esitettiin Kansallisteatterissa näytelmää “Sijainen”. Se käsitteli Rooman kirkon suhdetta juutalaisvainoihin. Kirkko vaikeni niistä. Benedictuksen nyt johtama kirkko on joutunut käymään pitkän, kivuliaan ja perusteellisen tien tarkastellen suhdettaan holokaustiin. Nyt Benedictus on ottanut suojelukseensa piispa Richard Williamssonin, joka kiistää holokaustin olemassaolon. Tämä on täysin käsittämätön teko paavilta ja erityisesti saksalaissyntyiseltä kirkon johtajalta.
Rooman kirkko on kestänyt lähes 2000-vuotta. Niinpä on vaikeaa uskoa, että edes Benedictus pystyisi sitä tuhoamaan. Se on jo nyt selvää, että valtavasti vahinkoa hän pystyy saamaan aikaa valitsemallaan “kaikkien aikojen huonoimman johtajan” -politiikallaan.
Rooman kirkolla on ollut vuodesta 2005 lähtien uusi paavi, Benedictus XVI. Paaveja on ollut niin kauan - lähes 2000 vuotta - että on vaikeaa nimetä ketään kaikkien aikojen huonoimmaksi tämän viran hoitajaksi. Selvästi on nähtävissä, että Benedictus XVI on jo kolmena ensimmäisenä vuotenaan osoittautunut viime aikojen huonoimmaksi Katolisen kirkon johtajaksi.
Benedictuksen edeltäjä Johannes Paavali II rakensi hyviä suhteita kaikkialle maailmaan. Hänen ohjelmassaan oli myös keskustelut muiden uskontojen edustajien kanssa. Ensi töikseen Benedictus suututti islamin kannattajat tekemällä islamista yksiselitteisesti väkivallan uskonnon.
Kirkkojen kesken on jo yli sadan vuoden ajan tehty yhteistyötä, jonka tavoitteena on palaaminen kirkon alkuvuosisatojen jumalanpalveluskäytäntöön. Benedictus on turhentanut tämän työn. Hän haluaa edistää latinankielistä Rooman omaa messua. Hän on myös määrännyt katoliset asiantuntijat vetäytymään ekumeenisista asiantuntijaelimistä. Kysyessäni katoliselta liturgikolta, mitä hän ajatteli paavistaan, hän teki oksennusta kuvaavan liikkeen.
Opiskeluaikanani esitettiin Kansallisteatterissa näytelmää “Sijainen”. Se käsitteli Rooman kirkon suhdetta juutalaisvainoihin. Kirkko vaikeni niistä. Benedictuksen nyt johtama kirkko on joutunut käymään pitkän, kivuliaan ja perusteellisen tien tarkastellen suhdettaan holokaustiin. Nyt Benedictus on ottanut suojelukseensa piispa Richard Williamssonin, joka kiistää holokaustin olemassaolon. Tämä on täysin käsittämätön teko paavilta ja erityisesti saksalaissyntyiseltä kirkon johtajalta.
Rooman kirkko on kestänyt lähes 2000-vuotta. Niinpä on vaikeaa uskoa, että edes Benedictus pystyisi sitä tuhoamaan. Se on jo nyt selvää, että valtavasti vahinkoa hän pystyy saamaan aikaa valitsemallaan “kaikkien aikojen huonoimman johtajan” -politiikallaan.
torstai 29. tammikuuta 2009
Rakkaudentunnustus
Pappistoverini kanssa olimme olleet erimieltä. Silloin ymmärsin, että erimielisyyksistä huolimatta meitä yhdisti rakkaus kirkkoomme.
Voin kirkkain otsin vakuuttaa: Minä rakastan Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa, omaa kirkkoani. Rakkaushan on perimmältään epärationaalista tunnetta, mutta perustelen rakkauttani kolmella syyllä.
1. Kirkkomme on todellinen kansankirkko. Se kutsuu piiriinsä kaikkia suomalaisia. Se haluaa palvella kaikkia. Se haluaa huolehtia siitä, että ns. uskonnolliset palvelut ovat kaikkien ulottuvilla. Jokaisella on myös kelvollisuus tulla valituksi kirkon hallintoelimiin. Kirkkomme on demokraatinen. Se, että kirkko on tällainen, ei ole itsestäänselvyys. Kirkkoa ja seurakuntia uhkaa aina ihmisten erottelu.
2. Luterilaisena kirkkona sillä on tämä ihana kahden hallintavallan oppi. Jumalan rakkautta toteutetaan maailmassa kahdessa valtapiirissä: evankeliumin valtakunnassa, armon valtakunnassa ja oikeudenmukaisuuden valtakunnassa, maallisessa regimentissä. Maailman tämän hetkisistä kärsimyksistä ja julmuuksista monet on selitettävissä sillä, ettei pidetä tästä erosta kiinni.
3. Edellinenkin oppi nousee Lutherin suuresta löydöstä: uskon vanhurskaudesta. Suomessa se on saanut korostuksen: jumalattoman vanhurskauttaminen. Kun tulee keskustelua eri uskontojen suhteista, sanon, että minun käsitykseni mukaan maailman paras uskonto on buddhalaisuus. Siinä on vain yksi heikkous: väärä ihmiskuva: usko siihen, että ihminen voi olla täydellinen. Rujolla luterilaisuudella on oikea ihmiskuva: samalla kertaa vanhuskas ja syntinen. Olen kokenut jumalattoman vanhurskauttamisen niin syvästi, että joskus, kun sanon sen puheessani, minun on vaikea olla purskahtamatta itkuun.
Voin kirkkain otsin vakuuttaa: Minä rakastan Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa, omaa kirkkoani. Rakkaushan on perimmältään epärationaalista tunnetta, mutta perustelen rakkauttani kolmella syyllä.
1. Kirkkomme on todellinen kansankirkko. Se kutsuu piiriinsä kaikkia suomalaisia. Se haluaa palvella kaikkia. Se haluaa huolehtia siitä, että ns. uskonnolliset palvelut ovat kaikkien ulottuvilla. Jokaisella on myös kelvollisuus tulla valituksi kirkon hallintoelimiin. Kirkkomme on demokraatinen. Se, että kirkko on tällainen, ei ole itsestäänselvyys. Kirkkoa ja seurakuntia uhkaa aina ihmisten erottelu.
2. Luterilaisena kirkkona sillä on tämä ihana kahden hallintavallan oppi. Jumalan rakkautta toteutetaan maailmassa kahdessa valtapiirissä: evankeliumin valtakunnassa, armon valtakunnassa ja oikeudenmukaisuuden valtakunnassa, maallisessa regimentissä. Maailman tämän hetkisistä kärsimyksistä ja julmuuksista monet on selitettävissä sillä, ettei pidetä tästä erosta kiinni.
3. Edellinenkin oppi nousee Lutherin suuresta löydöstä: uskon vanhurskaudesta. Suomessa se on saanut korostuksen: jumalattoman vanhurskauttaminen. Kun tulee keskustelua eri uskontojen suhteista, sanon, että minun käsitykseni mukaan maailman paras uskonto on buddhalaisuus. Siinä on vain yksi heikkous: väärä ihmiskuva: usko siihen, että ihminen voi olla täydellinen. Rujolla luterilaisuudella on oikea ihmiskuva: samalla kertaa vanhuskas ja syntinen. Olen kokenut jumalattoman vanhurskauttamisen niin syvästi, että joskus, kun sanon sen puheessani, minun on vaikea olla purskahtamatta itkuun.
maanantai 26. tammikuuta 2009
Yhteiskuntasopimuksesta
Eilinen illansuu meni Vaajakosken työväenyhdistyksen kuukausikokouksessa. Alustajana oli tuleva EU-poliitikkomme Kalevi Olin. Hän piti erinomaisen katsauksen tavoitteisiinsa EU:ssa. Olennaisin kysymys ensi kesänä on, miten saisimme äänestäjät ymmärtämään vaalien tärkeyden. Alhainen äänestysprosentti rokottaa erityisesti vasemmistolaisesti ajattelevien kannatusta.
Kun alustajana oli kokenut kansanedustaja, esille nostettiin myös kysymyksiä oman maamme tämänhetkisestä tilanteesta. Kunnallisneuvoksemme Hannu pohdiskeli yhteiskuntasopimuksen mahdollisuutta. Edellisen laman aikaisena valtionvarainministerinä muistettu Iiro Viinanen on väittänyt, että silloin sopimuksen kaatoi ammattiyhdistysliike. Tämä on sekä totta että valhetta. Jos historiaa katsellaan sopimuksen viime vaiheiden sijasta hieman laajemmin, niin voidaan sanoa, että sopimus kaatui juuri Iiro Viinaseen.
Syksyllä demareiden johtama hallitus oli tehnyt vaalibudjetin. Silloinen valtiovarainministeri Matti Louekoski sanoi myöhemmin, että hänen olisi pitänyt todellisen taloudellisen tilanteen tietäen kieltäytyä esittelemästä niin ylimitoitettua budjettia ja uhata erolla. Sekään budjetti ei riittänyt kokoomukselle ja sen eduskuntaryhmän puhenjohtajalle Iiro Viinaselle. Eduskuntakäsittelyn aikana kokoomus kasvatti budjettia suurilla summilla. Kun kokoomus sitten oli hallituksessa, Viinasen linja oli lyödä kaiken pahan alku ja juuri, ammattiyhdistysliike maan rakoon. Näin vielä toukokuussa tai taisi olla vielä kesäkuussakin. Silloin olisi ehdottomasti riidan sijasta pitänyt jo hieroa sopua ja sille perustuvaa yhteiskuntasopimusta. Vasta syksyllä hallitus tajusi missä mennään, mutta yhteiskuntasopimuksen eväät oli syöty jo keväällä. Näin asiat muistan. Kertokaa, jos muistan väärin.
Kun alustajana oli kokenut kansanedustaja, esille nostettiin myös kysymyksiä oman maamme tämänhetkisestä tilanteesta. Kunnallisneuvoksemme Hannu pohdiskeli yhteiskuntasopimuksen mahdollisuutta. Edellisen laman aikaisena valtionvarainministerinä muistettu Iiro Viinanen on väittänyt, että silloin sopimuksen kaatoi ammattiyhdistysliike. Tämä on sekä totta että valhetta. Jos historiaa katsellaan sopimuksen viime vaiheiden sijasta hieman laajemmin, niin voidaan sanoa, että sopimus kaatui juuri Iiro Viinaseen.
Syksyllä demareiden johtama hallitus oli tehnyt vaalibudjetin. Silloinen valtiovarainministeri Matti Louekoski sanoi myöhemmin, että hänen olisi pitänyt todellisen taloudellisen tilanteen tietäen kieltäytyä esittelemästä niin ylimitoitettua budjettia ja uhata erolla. Sekään budjetti ei riittänyt kokoomukselle ja sen eduskuntaryhmän puhenjohtajalle Iiro Viinaselle. Eduskuntakäsittelyn aikana kokoomus kasvatti budjettia suurilla summilla. Kun kokoomus sitten oli hallituksessa, Viinasen linja oli lyödä kaiken pahan alku ja juuri, ammattiyhdistysliike maan rakoon. Näin vielä toukokuussa tai taisi olla vielä kesäkuussakin. Silloin olisi ehdottomasti riidan sijasta pitänyt jo hieroa sopua ja sille perustuvaa yhteiskuntasopimusta. Vasta syksyllä hallitus tajusi missä mennään, mutta yhteiskuntasopimuksen eväät oli syöty jo keväällä. Näin asiat muistan. Kertokaa, jos muistan väärin.
sunnuntai 25. tammikuuta 2009
Kirkollista hallintoa (byrokratiaa)
Tarmo Mannilla oli tapana ylpeillä sillä, että hänellä oli hullun paperit. Selitys oli siinä, että sodan aikana hän oli kietäytynyt lähtemästä rintamalle. Ystävät järjestivät hänelle mielenvikaisen todistuksen, ettei hän joutunut syytetyksi sotilaskarkuruudesta.
Minullakin on virallinen lausunto, joka huvittaa minua. Sen mukaan en tiedä seurakunnan käytännön toimista mitään. Kompa on sinä, että opetin niitä yliopistossa yli 30 vuotta.
Virallisen mittarin mukaan siis perehtymiseni seurakunnan toimintaan alkaa vasta ensi keskiviikkona, kun osallistun Jyväskylän seurakunnan kirkkoneuvoston kokoukseen. Jännittää aika tavalla, mitä kirkollinen ura tuo tullessaan.
Kirkon hallinto on toisinaan melko omituista. Ennen kuin vaimoni haki kanttorin paikkaa Jyväskylästä, hän kokemusta saadakseen, pani paperinsa kahteen muuhun paikkaan. Kumpaakaan niistä häntä ei valittu. Nyt hän on toiminut Kuokkalassa jo pian neljä vuotta. Niiden toisten hakujen osalta minulla on se, käsitys, että niistä kumpaakaan ei ole saatu vieläkään vakinaisesti täytetyksi. Toisen osalta tiedän asian varmaksi, toisen osalta en ole saanut asiaa varmistettua. Kirkko kantaa urhollisesti byrokratian perinteitä, joista yliopistoissakin on luovuttu.
Minullakin on virallinen lausunto, joka huvittaa minua. Sen mukaan en tiedä seurakunnan käytännön toimista mitään. Kompa on sinä, että opetin niitä yliopistossa yli 30 vuotta.
Virallisen mittarin mukaan siis perehtymiseni seurakunnan toimintaan alkaa vasta ensi keskiviikkona, kun osallistun Jyväskylän seurakunnan kirkkoneuvoston kokoukseen. Jännittää aika tavalla, mitä kirkollinen ura tuo tullessaan.
Kirkon hallinto on toisinaan melko omituista. Ennen kuin vaimoni haki kanttorin paikkaa Jyväskylästä, hän kokemusta saadakseen, pani paperinsa kahteen muuhun paikkaan. Kumpaakaan niistä häntä ei valittu. Nyt hän on toiminut Kuokkalassa jo pian neljä vuotta. Niiden toisten hakujen osalta minulla on se, käsitys, että niistä kumpaakaan ei ole saatu vieläkään vakinaisesti täytetyksi. Toisen osalta tiedän asian varmaksi, toisen osalta en ole saanut asiaa varmistettua. Kirkko kantaa urhollisesti byrokratian perinteitä, joista yliopistoissakin on luovuttu.
lauantai 24. tammikuuta 2009
Vesmannin mäellä
Päivä alkoi reippaalla palelulla. Vaimo lähti kimppakyydillä kuoronjohtajien päiville Kuopioon. Palelimme Vesmannin mäellä yli puolituntia. Kyyditsijät lähtivät myöhässä. Sen jälkeen he jäivät harhailemaan Vaajakosken liikenneympyrään. Näin uusvaaajakoskelaisena on ollut mielenkiintoista huomata, miten Vaajakosken keskusta on monille Jyväskylän keskustassa asuville täysin vieras maa. Heillä on käsitys siitä, missä suunnassa se on. Sen sijaan harmaintakaan aavistusta ei ole siitä, miten sinne ajetaan. Ei edes aluetaksissa tiedetä, missä Vesmannin mäki on. Olisi aika saada Vaajakoskelle jokin sellainen vetovoimainen piste, joka saisi jyväskyläläiset edes joskus käymään Vaajakoskella.
Vaimo kun on poissa, pitäisi muistaa juottaa ja syöttää kanat. Muuten päivän täyttänee tiistaisen dosenttiluennon valmistelu.
Elvytyshankkeita vähätellään sanomalla, että jos nyt päätetään, niin toteuttamaan päästään vasta vuosien kuluttua. Näin esim. Lahti-Jämsä oikoradan kohdalla. Tällöin unohdetaan ne työpaikat, jotka ovat suunnittelutyössä. Päätös hankkeen selvittelystä antaisi heille töitä.
Vaimo kun on poissa, pitäisi muistaa juottaa ja syöttää kanat. Muuten päivän täyttänee tiistaisen dosenttiluennon valmistelu.
Elvytyshankkeita vähätellään sanomalla, että jos nyt päätetään, niin toteuttamaan päästään vasta vuosien kuluttua. Näin esim. Lahti-Jämsä oikoradan kohdalla. Tällöin unohdetaan ne työpaikat, jotka ovat suunnittelutyössä. Päätös hankkeen selvittelystä antaisi heille töitä.
perjantai 23. tammikuuta 2009
Suomestako luokkayhteiskunta
Britannian sosiologiliiton uskontososiologian tutkijoiden ryhmä oli varannut vuosittaisen kokoontumisensa yhteydessä yhden päivän kunnioittaaksen maailmankuulun jäsenensä LSE:n professorin eläköitymistä. Moneen kertaan päivän kuluessa painotettiin sitä, että professorin isä oli ollut ensin ajuri ja sitten taksikuski. Minusta suomalaisena se tuntui oudolta. Niinpä kysyin juhlakalulta, onko tosiaan hänen maassaan erittäin poikeuksellista se, että työväenluokasta noustaa professoriksi. Hän sanoi, että oli hänen aikanaan ja on edelleen.
Brittiläisessä luokkayhteiskunnassa professorit ja muut johtajat - myös työväenpuolueeseen - tulevat linjaa: yksityiskoulu (esim. Eton) - Oxbridgen yksityinen yliopisto. Tämä on niin itsestään selvää, että jos joku linjan läpikäynyt ei ole johtavassa asemassa, sitä ihmellään vähintään yhtä paljon kuin linjan ulkopuolelta tullutta johtajaa.
Tänään aamutv:ssä taiteilijat miettivät oman yhteiskuntammme luokkapiirteitä. Heidän mukaansa erot eivät ole mahdollisuuksissa vaan siinä kuinka niitä osataan käyttää. Minä rakastan edelleen veroja. Meikäläisen perheessä olemme osanneet käyttää niillä tarjottuja palveluja: kirjastoja, oppilaitoksia, terveydenhuoltoa jne. Luulenpa, että taloudellisesti olemme aina saaneet kaikki maksamamme verot takaisin.
Luokattoman yhteiskunnan säilyttäminen vaatii koko ajan valppautta. Sosiologiset lainalaisuudet ovat koko ajan edistämässä ihmisten erottelua. Jokainen yhteiskunnan palvelutason heikennys vie meitä vääjättömästi kohti yhteiskuntaa, jossa yhä usemamt ihmiet asuvat muurien ympäröimillä asuinaleilla ja rynnnäkkökiväärimiehet vartioivat kerrostalojen ovilla.
Brittiläisessä luokkayhteiskunnassa professorit ja muut johtajat - myös työväenpuolueeseen - tulevat linjaa: yksityiskoulu (esim. Eton) - Oxbridgen yksityinen yliopisto. Tämä on niin itsestään selvää, että jos joku linjan läpikäynyt ei ole johtavassa asemassa, sitä ihmellään vähintään yhtä paljon kuin linjan ulkopuolelta tullutta johtajaa.
Tänään aamutv:ssä taiteilijat miettivät oman yhteiskuntammme luokkapiirteitä. Heidän mukaansa erot eivät ole mahdollisuuksissa vaan siinä kuinka niitä osataan käyttää. Minä rakastan edelleen veroja. Meikäläisen perheessä olemme osanneet käyttää niillä tarjottuja palveluja: kirjastoja, oppilaitoksia, terveydenhuoltoa jne. Luulenpa, että taloudellisesti olemme aina saaneet kaikki maksamamme verot takaisin.
Luokattoman yhteiskunnan säilyttäminen vaatii koko ajan valppautta. Sosiologiset lainalaisuudet ovat koko ajan edistämässä ihmisten erottelua. Jokainen yhteiskunnan palvelutason heikennys vie meitä vääjättömästi kohti yhteiskuntaa, jossa yhä usemamt ihmiet asuvat muurien ympäröimillä asuinaleilla ja rynnnäkkökiväärimiehet vartioivat kerrostalojen ovilla.
torstai 22. tammikuuta 2009
Elvytys ja oikeassaolo
Elvytys ei ehdi pelastaa työpaikkoja
Taloussanomat
Suomi on vitkutellut elvytyksen aloittamisen kanssa liian kauan – selvästi muita maita enemmän. Näillä näkymin elvytystoimet alkavat purra aikaisintaan vasta ensi vuonna, ja sitä odotellessa kymmenet tuhannet ehtivät menettää työpaikkansa.
Taloussanomissa oli eilen ylläoleva uutinen. Sen teksti on kuin omasta suustani viime viikkoina. Voin siis rintakaarella sanoa: mitä minä sanoin. Oikeassa oleminen ei tässä tapauksessa tunnu hyvältä. Suomen pankin johtaja Erkki Liikanen on sanonut, että tämän vuoden uusista työttömistä puolesta tulee pitkäaikaistyöttömiä. Päivittäisiä uutisia lukiessa on siis luettava seuraavasti. Jos esim. on ilmoitettu 500 irtisanotusta, on luettava: yhteiskuntaamme tuli 250 uutta pitkäaikaistyötöntä. Viime lamasta on opittu, myös Jyväskylässä, että tämä se kalliiksi tulee. Puhumattakaan yksilöiden kärsimyksistä. Ei vain irtisanotun, vaan myös hänen perheensä, hänen lastensa luokkatovereiden, uupuvien opettajien. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle.
Mitä sitten pitäisi tehdä? Talousanomien mukaan: olisi pitänyt tehdä. Ensinnäkin Suomen täysin ala-arvoinen infrastruktuuri on pantava kuntoon. Suomen rajoille voitaisiin laittaa kyltit: Älkää hämmästykö. Olette tulleet Länsi-Euroopan inframuseoon. Joka ei usko yrittäköön ajaa autolla Saarijärveltä Kannonkoskelle.
Ongelmallisempaa on parantaa metalliteollisuuden tilannetta. Tietysti infran korjaaminen tuottaisi sillekin työtä: uudet radat vaativat uusia junia, sillat teräsrakenteita jne. Suomen vienti on pysähtynyt. Syy tähän on se, että me emme vie kulutustavaroita - paitsi Nokian. Me viemme investointituotteita. Kukaan ei investoi vientimaissamme. On siis investoitava kotimaassa, jotta pytyntekijät saisivat töitä. Olennaista olisi tehdä investointeja, joilla taataan halvan energian saanti tulevaisuudessa. Jämsän bioenergialaitos on hyvä esimerkki siitä, mitä voidaan tehdä.
Vaikka nyt viimein alettaisiin toimeen, saattaa meillä tämän vuoden lopussa olla 25000 uutta pitäaikaistyötöntä. Sen, että meidän kanssaihmisistämme olisi tässä asemassa vuoden 2010 lopussa 50000, voimme vielä estää.
Taloussanomissa oli eilen ylläoleva uutinen. Sen teksti on kuin omasta suustani viime viikkoina. Voin siis rintakaarella sanoa: mitä minä sanoin. Oikeassa oleminen ei tässä tapauksessa tunnu hyvältä. Suomen pankin johtaja Erkki Liikanen on sanonut, että tämän vuoden uusista työttömistä puolesta tulee pitkäaikaistyöttömiä. Päivittäisiä uutisia lukiessa on siis luettava seuraavasti. Jos esim. on ilmoitettu 500 irtisanotusta, on luettava: yhteiskuntaamme tuli 250 uutta pitkäaikaistyötöntä. Viime lamasta on opittu, myös Jyväskylässä, että tämä se kalliiksi tulee. Puhumattakaan yksilöiden kärsimyksistä. Ei vain irtisanotun, vaan myös hänen perheensä, hänen lastensa luokkatovereiden, uupuvien opettajien. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle.
Mitä sitten pitäisi tehdä? Talousanomien mukaan: olisi pitänyt tehdä. Ensinnäkin Suomen täysin ala-arvoinen infrastruktuuri on pantava kuntoon. Suomen rajoille voitaisiin laittaa kyltit: Älkää hämmästykö. Olette tulleet Länsi-Euroopan inframuseoon. Joka ei usko yrittäköön ajaa autolla Saarijärveltä Kannonkoskelle.
Ongelmallisempaa on parantaa metalliteollisuuden tilannetta. Tietysti infran korjaaminen tuottaisi sillekin työtä: uudet radat vaativat uusia junia, sillat teräsrakenteita jne. Suomen vienti on pysähtynyt. Syy tähän on se, että me emme vie kulutustavaroita - paitsi Nokian. Me viemme investointituotteita. Kukaan ei investoi vientimaissamme. On siis investoitava kotimaassa, jotta pytyntekijät saisivat töitä. Olennaista olisi tehdä investointeja, joilla taataan halvan energian saanti tulevaisuudessa. Jämsän bioenergialaitos on hyvä esimerkki siitä, mitä voidaan tehdä.
Vaikka nyt viimein alettaisiin toimeen, saattaa meillä tämän vuoden lopussa olla 25000 uutta pitäaikaistyötöntä. Sen, että meidän kanssaihmisistämme olisi tässä asemassa vuoden 2010 lopussa 50000, voimme vielä estää.
keskiviikko 21. tammikuuta 2009
Paluu
Palasin tänään sairaalasta. Kotiinpääsy oli mahtavaa, vaikka olin siellä vain puolitoista vuorokautta. Sairaalassa on kuin toisessa ulotttuvuudessa. Aikakin on joku toinen. Henkilökunnan ystävällisyys on ammattitaidon lisäksi tärkein tekijä noissa olosuhteissa. Kiitos siitä. Siellä toisessa maailmassa todettiin, että kannan mukanani ylimääräistä osaa, josta pitäisi päästä eroon. Joten jatkoa seurannee.
Paluu on viime kuukausina ollut toisellakin tavalla mielessä. Olen palannut 20 vuotta kestäneestä masennuksen unimaailmasta normaaliin elämään. Toivon todella, että saisin jäädä tälle puolelle.
Näillä näkymin alan ensi keskiviikkona aivan uuden uran. Kerron, jos niin käy.
Paluu on viime kuukausina ollut toisellakin tavalla mielessä. Olen palannut 20 vuotta kestäneestä masennuksen unimaailmasta normaaliin elämään. Toivon todella, että saisin jäädä tälle puolelle.
Näillä näkymin alan ensi keskiviikkona aivan uuden uran. Kerron, jos niin käy.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
