Miellyttävää junailua

Syntyjään porilaisena ja Porin Jazzin perustajien luokka- ja koulukaverina olen tavallisesti käynyt jazzien aikaan alkuperäisessä kotikaupungissani. Tänä vuonna vierailu meinasi jäädä tekemättä. Olinhan juuri ollut siellä sekä huhtikuun lopussa että heinäkuun alussa. Sitten sain kolme kutsua 17. päiväksi: yhden jazzbrunssille ja kaksi SuomiAreenan tilaisuuksiin. Sitten vielä Stockmann tarjosi kanta-asiakkaille lippuja saman päivän Arenan konserttiin. Pakko oli lähteä. Menin ja tulin junalla. Kaikenlaista ehdin Porissa tehdä ja monia tuttuja tavata, mutta varsinaiset yllätykset koin junamatkoilla. Ne aiheuttivat minua vastapäätä istuvat.

Vanhaan aikaan junissa istuttiin vastakkain. Ei siinä kauaa pystynyt toista katselemaan ilman, että alkoi rupatella. Nykyään istutaan peräkkäin jokainen omassa rauhassaan. Minullepa kävi niin, että minulla oli vastapäätä sekä mennessä että tullessa toinen matkustaja.

Alkujaan ajattelin, että otan tietokoneen mukaan. Niinpä varasin PC-paikan. Niissähän istutaan useimmiten vastakkain. Aloin pelätä koneeni puolesta, joten jätin sen kotiin. PC-paikka säilyi. Kun oltiin lähdössä Jyväskylästä olin juuri kaivamassa Keskisuomalaista esiin lukeakseni, vastapäätä asettui nuori vaalea rouva. Hän oli ilmeisesti varannut PC-paikan voidakseen jatkaa kesken jäänyttä työtään. Hänkin oli menossa Poriin jatseille. Mies oli mennyt jo edeltä ja Porin asemalla hän polkupyörineen odottikin vaimoaan. Nainen ei suomalaiseen tapaan ensin kyräillyt minua vaan sanoi heti iloisesti: hei! Siitä alkoi vilkas keskustelu. Tampereen ja Porin välillä sain toimia suuresti rakastamassani matkaoppaan tehtävässä. Voi sitä elämän iloa, voimaa ja rohkeutta mitä tuossa nuoressa naisessa oli.

Porista lähdettäessä vaunuosastossa penkit olivat toisella puolella käytävää menosuuntaan ja toisella puolella vastakkaiseen suuntaan. Useimmat ihmiset asettuivat istumaan kasvot menosuuntaan. Minä pelkäsin, että sillä puolella ikkunoista sisään paistanut aurinko tekisi olon liian kuumaksi. Niinpä asetuin varjon puolelle. Jonkin matkaa matkattuamme huomasin, että minulla oli taas puhekaveri. Hän oli seinäjokinen nainen, joka oli palaamassa jazz-juhlilta. Ilmeisesti juuri auringon vuoksi hän istui käytävän vieressä. Juttu alkoi taas luistaa. Pari kertaa hän vastasi kännykkäänsä lapsen tai lapsien puheluun.

Hänellä oli siis lapsia. Sormuksia hänellä ei ollut. Jäin miettimään, mitkä olivat tuon harmaatukkaisen sekä kasvoiltaan että vartaloltaan hyvin kauniin naisen elämän kohtalot ja tilanne.

Keskisuomalaisen sain luettua vasta Tampereen ja Jyväskylän välillä. Työskentelyhytissä istui minua vastapäätä teinipoika, joka kuulokkeet korvilla koko ajan pelasi käsikonsolilla jotain peliä.