Kuolema

Kuun alussa kävin ystäväni syntymäpäivillä. Niillä pidetyissä seuroissa rikoin kirjoittamatonta sääntöä. Puhuin kuolemasta.

Lapsuudessani kuolema oli sodan vuoksi läsnä koko yhteiskunnassa. Se oli voimakkaasti läsnä myös omassa elämässäni. Isovanhempani olivat kuolleet vuosikymmeniä ennen syntymääni. Ainoa poikkeus oli isäni äiti. Hän oli kuollut kolme vuotta ennen syntymääni. Isäni kuoli, äitini sisarpuoli ja äitipuoli kuoli, isäni veljet kuolivat. Laskin joskus, että oli lapsuudessani ollut yhdeksissä hautajaisissa, mutta vain kaksissa häissä. Näin myös kuolleen nuoren pojan. Pojat olivat kiipeilleet Kirjurinluodon korkeissa koivuissa. Yksi oli pudonnut ja makasi maassa kuolleena.

Kuolema oli läsnä myös henkilökohtaisessa elämässäni. Kahdeksan kuukauden iässä sairastuin. Lääkärin ennuste oli, että eläisin enää kaksi viikkoa. Alkaisin saada kouristuksia. Muuttuisin siniseksi ja kuolisin pois. Oman ahdistuksensa elämääni toi se, että äiti hoki vähän väliä: voi kunpa saisin elää niin kauan, että saisin sinut aikuiseksi. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että äiti pelkäsi myös minun kuolemani niin, että hän epäoikeudenmukaisesti rajoitti elämääni.

Vuosien kuluessa kuolema liukeni elämästäni, niin kuin koko yhteiskunnasta. Kaduilla ei enää nähdä hautajaiskulkueitakaan.

Äitini kuoli 88-vuotiaana. Se ei minulle merkinnyt kuoleman kohtaamista. Se oli dementoituneen elämästä pois liukuminen.

Viime keväänä aivan yllättäen jouduin kohtaaman vanhan lapsuuden aikaisen tutun: kuoleman. Selkävaivan tutkimuksissa paljastui selkärankani vierestä kasvannainen. Se päätettiin välittömästi leikata.

Leikkaus luokiteltiin rutiinitoimenpiteeksi. Silti se pysäytti. Tajusin, että leikkauksiin sisältyy aina mahdollisuus, ettei enää palaakaan sairaalasta. Tätä miettiessäni hämmästyin: en tuntenut mitään ahdistusta, en kuolemanpelkoa.

Nyt kun leikkaus on ohi ja yritän sopeutua tähän puolielämään, on ollut aikaa miettiä, miksi kohtasin kuoleman mahdollisuuden niin kevyesti. Olen löytänyt kolme selitystä.

Ensimmäinen on maallinen. Olen elänyt elämäni niin, että olen pyrkinyt käyttämään sen tarjoamat mahdollisuudet niin hyvin kuin olen osannut. Kun minua on pyydetty johonkin mukaan, olen lähtenyt. Olen myös hakeutunut eri tehtäviin. Kaikki eivät suinkaan ole johtaneet siihen, mihin on pyritty. Joka tapauksessa olen ollut käytettävissä. Mitään ei ole jäänyt tekemättä.

Toinen on raamatullinen. Kirjeessä filippiläisille kirjoitetaan: “Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto.... En tiedä kumman valitsisin, olen kahden vaiheilla. Haluaisin lähteä täältä ja päästä Kristuksen luo, sillä se olisi kaikkein parasta.” (1: 21, 22b-23)

Kolmas on körttiläinen. Tauno Sarantola kertoi, mitä körttimummo sanoi, kun häneltä kysyttiin kuoleman jälkeisestä kohtalosta: Se meni jotenkin näin: “Jos Jumala suuressa viisaudessaan näkee hyväksi lähettää minun helvettiin, niin minulla ei ole siihen mitään sanomista. Jos taas hän suuressa armossaan näkee hyväksi päästää minut taivaan iloon, siihen ei kellään ole mitään sanomista.”