Kun olin kahdeksan kuukauden ikäinen, lääkäri antoi minulle kaksi viikkoa elinaikaa. Olin sairastunut tuberkuloosiin. Äitini vankkumattoman uskon, siihen kiinnittyvän rukouksen, rakkauden ja hyvän ravinnon ansiosta jäin henkiin. Vaivakseni pitkäksi ajaksi sain kananmuna-allergian. Elämässäni on ollut useita muitakin tapauksia, joissa kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt kuolla. Viimeksi olin syöksymäisilläni rappuja alas.
Nämä tapahtumat ovat saaneet minut aavistelemaan, että Jumalalla olisi minulle jokin tehtävä, jota varten hän pitää minua hengissä. Aina välillä olen luullut tehtäväni löytäneenikin. Luulin, että se olisi ollut kirkkososiologian professori. Ei ollut. Arvelin sen olevan kansanedustajan. Ei ollut sekään. Ei se ollut esimerkillisen perheenisän asemakaan, eikä esimerkki korkeasta moraalista. Ei minusta tullut suuria joukkoja hurmanutta saarnaajaakaan vaikka kävin puheopistot ja kaikki.
Näin kun ikää alkaa olla, olen välillä ajatellut, että olen sen tehtävän jo suorittanut. En vain ole huomannut Jumalan hienoa tarkoitusta. Sitten on kuitenkin aina tullut joku uusi ihmepelastus, viimeksi tämä rapuistaputoattomuus. Se tpani ajattelemaan: edessäpäin on sittenkin vielä jotain.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti